Lauri Viita: "Moreeni"

 

Lauri Viita: ”Moreeni”

WSOY 1981, kahdeksas painos

347 sivua

Ensimmäinen painos 1950

Olen  ollut keskusteluista  huomaavinani, että ”Mooreni” on  ainakin  nuoremmalle  polvelle  vieras  teos. Otin sen siksi  uudelleenlukulistalle  ja  varsin  pian  huomasin, että  syystä. Edellisestä  lukukerrasta  oli  nelisenkymmentä  vuotta  ja monet  kirjan  hienoudet  olivat  unohtuneet,  vaikka  muistinkin, että  merkittävästä  teoksesta  on  kyse. Tämä  on  yksi  tärkeimpiä  ja  hienoimpia  teoksi, joita  itsenäisyytemme  alkuajoista ja ihmisten elämästä tuolloin  on  kirjoitettu. Sen lisäksi  kirja  on Iisakki Niemisen perheen sukutarina  ja  kunnianosoitus Pispalalle.

Jo ensimmäisen  kappaleen  alku  on  pelkkää  runoutta. Runoutta,  joka samalla  punoo  yhteen Suomen ja Tampereen teknisen  kehityksen  päälinjat ja työntekijöiden aseman, olosuhteet  ja  haaveet:

”Maaseudulta, ei ainoastaan pohjoisesta, vaan  myös lännestä, idästä, etelästä, kaikkialta virtasi jatkuvasti uutta ihmisainesta, maan sitkeätä irtaimistoa, joka unia nähden oli viimeinkin päättänyt tarttua onnensa ohjaksiin. Kiven ja teräksen, noen ja rasvan, rahan ja lemmen kirjavassa, kirkuvassa kulttuurikarusellissa nuo raivaajasukujen liiat siemenet aikoivat luoda oman ihmeellisen elämänuransa, riippumattoman, väljän ja korkean kuin kotoisten korpien taivas. Heistä tuntui kuin enkelit olisivat liihoitelleet alas korkeudestaan ja ryhtyneet veisaamaan koneitten laakereissa.”

Kieli  on ”Moreenin”  voima  ja  heikkous. Heikkous  samalla  tavalla  kuin ”Alastalon salissa”. Kielellisesti  upea ja monimuotoinen  asioiden  käsittely  saattaa  lukijasta  tuntua  jahkailulta.

”…Sanasta tulee sanasto, kirjasta kirjasto, järjestä järjestö, väestä väestö; täsmällinen toimi saa epämääräisen toimistonsa ja virka virastonsa; kerrasto onkin vain housut ja paita, huoneisto selviääkin keittiöksi, palokalusto sementtisäkiksi, rahasto vararikkopesäksi; puistosta ei löydy ainoatakaan  kunnon puuta, kasvisto osoittautuukin paperipinkaksi, jossa todellista kasvia edustaa korkeintaan homesieni ja katkera maksaruoho….”

Onhan tämä upeaa ja  toivottavasti  lukija  jaksaa  tästä  nauttia, sillä  se  kyllä  kannattaa.

Niemisen kymmenhenkinen  perhe mummoineen asuu ahtaassa  tehtaan asunnossa  ja  unelmoi  omasta  kodista. Lopulta  lainalle  löytyy  takaaja  ja  saadaan  ostettua  tontti Pispalasta.  Iisakki on  kätevä  kirvesmies  ja  talo rakentuu  pitkälle  perheen  omilla  voimilla.  Pispalan  rakentamista  koskeva  kohta  on  hienoimpia  suomalaisessa  kirjallisuudessa.  Siinä  näkyy runoilijan  kädenjälki.  On  ihan  pakko  lainata  pätkä  tuosta  kirjan  kohdasta  tännekin:

”Mökin sai tehdä ihan mielensä mukaisen: pitkittäin, poikittain, vinottain, hirrestä, laudasta, paperista, sahanpurusta, tiilestä, betonista; maalata vaikka raitaiseksi; jatkaa, korottaa, tehdä jiirejä, pykäliä, portaita, siltoja, kaaveleita… Ja eikö muka tehty? Kyllä! Ei kysytty rakennuspiirustusta, ei työsuunnitelmaa, kustannusarviota, arkkitehtiä, mestaria, teettäjää – ei muuta kuin siitä poikki ja seinään. Niin kuin linnut tietävät miten pesänsä tekevät, niin tiesivät Pispalan miehet, miten syntyi Luojan palikkaleikki korkealle moreenipenkereelle.”

Kirjan olennainen  osa  käsittelee sisällissotaa ja siitä selviytymistä.   Ensimmäisen  maailmansodan  varjot  ulottuivat Pispalanmäellekin.  Kansan  jakautuminen voimistui  ja Pispalaankin  perustettiin punakaarteja. Sisällissotaa  käsitellään  kirjassa  hyvin  pitkälle  perheiden  näkökulmasta. Kuvataan miten sota  vaikutti pispalalaisiin. Kirjan kuvausten perusteella  näkee selvästi,  kuinka  järjestäytymätöntä  punakaartien  toiminta  oli.  Vaikka Tampereella  käytiin sisällissodan  kovimmat  taistelut, oli selvää, ettei  järjestäytymättömällä  joukolla  ollut  mitään  mahdollisuuksia sotilaallisesti  toimivia  joukkoja  vastaan. Tuossa  tilanteessa  urhoollisuuskin  on enemmänkin  uhrautumista. Kirja  antaa  sotaa enemmän tilaa  jälkiselvittelyille. Tuntuu siltä, että sodankäynti  oli summittaista  mutta jälkiselvittelyt  järjestelmällisen  julmia. Kirjan  lopussa  valkoisten  puolella  ollut  lääkäri toteaakin: ”Se rauha oli paljon verisempi kuin sota.” Erityisen  riipaiseva on herkän  Elinan  kohtalo. Hänen mielensä  järkkyy, kun hän joutuu  näkemään teloitetun ystävänsä. Elinan  kohtalo  vaikutti ainakin  minuun  niin  kovasti, että  se  on tullut uniini useita kertoja. Sama  vaikutus  oli  Minna Canth:n ”Köyhää kansaa” teoksen  lopulla.

”Elina haki ja meni. Hän ei vieläkään tietänyt, mitä hän ymmärsi, mutta jotakin hirmuista se oli. Nyt hän tuli ulos. Mihin päin? Joku viittasi: tuonne! Elina lähti sinne päin, katsoi seinustalle, katsoi ja näki. Silloin hän tiesi mitä ymmärsi – ja lakkasi  ymmärtämästä.”

 Myös jälkiselvittelyjen kuvauksessa  korostuu  perheiden  tilanne: menetykset  sodassa  ja  nälkä  sekä siitä  selviytyminen. Tämä  osuus  kirjasta  on tärkeää  ja  koskettavaa  luettavaa. Sen  jälkeen  ymmärtää  miksi kansallisen  yhtenäisyyden  rakentaminen  vei  aikansa.

Iisakin  vaimo  Josefiina on tärkein tekijä Niemisten  perheen  selviytymisessä. Hän ei  jätä  kiveäkään  kääntämättä  pelastaakseen   miehensä  ja  lapsensa,  niin  vankileiriltä  kuin  nälänkin  kourista. Koko  kirjassa  Josefiinan  tarina  on ylistyslaulu  suomalaiselle  naiselle. Kun Lauri  Viidalle    hänen  äitinsä  oli hyvin  tärkeä, niin varmaan  Josefiinan  kuvaus  on myös kiitos  hänen  omalle  äidilleenkin.

Kirjassa on  kolme  osaa.  Ensimmäisessä  osassa Pispalaa  rakennetaan  ja se  päättyy  sisällissodan  jälkiselvittelyihin.  Toinen  osa  jatkuu  siitä  muutamia  vuosia  myöhemmin. Elämä  on rauhoittunut  ja  eletään  kasvun  aikaa.  Niemisen  lapset  itsenäistyvät  ja Iisakin  ja  Josefiinan  mökki  kasvaa  taloksi. Iisakki  toimii  itsenäisenä  kirvesmiehenä  ja  menestyy  mutta  taantuma  tai  kuten  kirjassa  sanotaan, pula-aika  on  jo  näköpiirissä.

Kolmas osa  alkaa  sitten  pula-ajan  kuvauksella. Lukiessakin  kuulee  korvissaan  Veikko  Sinisalon  jylisevän  äänen,  sillä  tämän  osan  alku  on  usein  esitetty Sinisalon runotilaisuuksissa.  Vaikuttava  se  onkin. Pakko  siitä  on  lainata  tähänkin  muutamia  kohtia:

”Kuka aiheutti pula-ajan? Ketkä olivat pulasyylliset?

Ei ainoatakaan tavallista tai erikoista tuomioistuinta pantu tutkimaan ja tuomitsemaan näin valtavaa rikosta.

Mikä oli tuo  pula-aika? Eikö silloin ollut maassa ravintoa ja lämpöä? Eikö ihmisillä ollut  lepäämismahdollisuutta? Olivatko he seuran puutteessa? Sukupuoliviettikö  jäi tyydyttämättä?

Ei, maasta ei puuttunut  ravintoa eikä  lämpöä. Kaikki maailman tarvikevarastot olivat  silloin  täysimmillään. Viljaa, lihaa, voita, kahvia, sokeria, tupakkaa, kangasta, kenkää, kivihiiltä, öljyä, puuta – kaikkea oli yllin kyllin. Erinomaisia kuljetusneuvoja, laivoja  ja junia, autoja, lentokoneita satamissa ja  asemilla odottamassa kuljetuksia; sopi viedä ja tuoda, lastata ja purkaa mielin määrin.

….

Mitä, työtäkö, työtäkö heiltä  puuttui? Sepä omituista! Kerrassaan mieletöntä jo työstä puhuminenkin, kun kerran oli varastot täynnä kaikkea mitä ihminen tarvitsi. On tosin kirjoitettu, että otsan hiessä on leipä syötävä, mutta  tuleehan otsa märäksi tanssimallakin. Ei  olisi pitänyt tekeytyä  näsäviisaaksi. Eihän ihminen milloinkaan ole  työtä syönyt, työssä asunut, työhön pukeutunut. Jopas olikin pula, kun  oli työpula! Senköhän tähden Aatami ja Eevakin joutuivat  muuttamaan Paratiisista, että siellä oli jo kaikki valmista, ei muuta  tekemistä kuin  hedelmien syömistä.

Kenties, mutta pula-aikana oli  puute nimenomaan työn  hedelmien  jakamisesta. Talousjärjestelmä oli nimeltään maallinen  hyvän- ja pahantiedonpuu, johon ei  ollut  lupa  kajota. Talousjärjestelmä oli sen  pelin nimi, joka  oli tärkeämpi  kuin elämä….”

Kirjan  kolmas  kappale  esittele  jo  pitkälle  Niemisen  nuorison tai  nuorten  aikuisten  elämää.  Uusi  polvi  ottaa  vähitellen  ohjat  käsiinsä. On mukava  vertailla  miten  erilaisessa  maailmassa  he  jo  pääsevät  kasvamaan.  Heillä  on  jo  lapsuus  ja  nuoruus  ja  maailmassa  enemmän  mahdollisuuksia. Josefiina sen  sijaan  pääsi  kokemaan  lapsuuden  vasta  omien lapsiensa  kautta. Ei  maailma  vielä tasa-arvoinen  ole  ja  sisällissodan  jälkimaininkeihin  ja  punaisten  puolella  olevien  syrjintään  vielä törmätään. Nuorilla on kuitenkin mahdollisuus  pohtia  elämäänsä  ja  tulevaisuuttaan.  Kesäisellä  retkellä  saareen pohditaan   asioita, jotka  ovat  ajankohtaisia  tänäkin päivänä:

”…Ei ole mitään armeijaa, joka  taistelisi totuuden ja oikeuden puolesta. Vain ruumis on muka koskematon, mutta ajatusta, ihmisen varsinaista asiaa, sitä saa loukata vaikka kuinka  verisesti.

-          Saahan sitä loukata; ei asiasta verta tule! huomautti Allan.

-          - Mutta annapas olla, kun asiasta tehdään uskonkappale, niin jopa alkaa veri  virrata, ei kuitenkaan uskonkappaleesta, vaan niistä ihmisruumiista, joita  käytetään esittävinä merkkeinä.”

Kirja  pitää sisällään paljon filosofista  pohdintaa ja välillä teräviäkin  huomiota  maailman  menosta. Useimmiten  ne  ovat  yllättävän  ajankohtaisia, joka  osoittaa  miten  ne  kohdistuvan ihmiselämän perusasioihin joissa  muutos parempaan  on  ollut  hidasta. Iisakki ei  puhu  paljon  mutta  ajattelee  sitäkin enemmän  ja  näitä ajatuksia  kannattaa  pohtia  tarkkaan.

Kirjan lopussa Iisakki kuolee yksinäisenä  putkassa loukkaannuttuaan  työmaalla. Iisakin  viimeinen  näky on kuitenkin  lohdullinen:

”…Ei eihän toki; Iisakilla on pihlaja, yli kuusikymmentä vuotta hän on pohtinut, miten pojankerso voisi kiikkua kuin tilhi pihlajassa – ja nyt se vihdoin onnistuu! Hän on selällään, ei jalkoja, ei käsiä, oikein mukavasti, jotenkin  hullunkurisesti. Hyvin pysyy. Iisakki hymyilee.”

Kirjassa  on koskettavien  kohtauksien  lisäksi  myös  paljon  huumoria. Ei  liian  näkyvää,  vaan  lämpimästi  pulpahtelevaa, niin kuin elämässäkin. Tämä on ihmistä  arvostava  ja  kunnioittava  kirja.