Hae tästä blogista

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Paula Nivukoski: "Kerran valo katoaa"


 

 

 

 

Paula Nivukoski: ”Kerran valo katoaa”

Otava 2022

414 sivua

 

Mitä ihmettä on voinut  tapahtua, kun varttunut, savo-karjalalainen  mies  yrittää nukkuessaan  kirjoittaa  jatkoa  lukemalleen  kirjalle ja vielä pohjalaisella  murteella. Tökkiväähän se tietysti  näyttäisi  olevan,  mutta yritystä kuitenkin  riittää. No tämä johtuu tietenkin siitä,  että mies oli nukkumaan  mennessään  lukenut Paula Nivukosken  uusinta  kirjaa ”Kerran valo katoaa”, joka  on  kerrassaan mahtavan kaunista  kieltä.  Siinä  normaalikielen seassa  on hienosti mukana  pohjalaista  murretta. Se on kielellisestikin vertaansa vailla  oleva  taideteos. Puhumattakaan, että se on uskomattoman kaunis  ja koskettava  kirja.

Lainaan tähän vain yhden  kohdan kielellisistä hienouksista. Sillä jostain syystä tämä kohta hykerrytti mieltä:

  Rovastin puhe on lyhyt, enkä minä kuule kuin sanat iän kaiken onni teidän olkohon. On vaikea hengittää ja pysyä aloillaan, kun niin kovasti tahtoisin jo.

-          Taharon.

 Johannes katsoo minua silmiin ja me viivymme ikuisuuden tässä. Rovasti yskäisee. Äiti pyyhkii kyyneleen silmäkulmastaan.

  Johannes vetää henkeä, hengitän samaan tahtiin. Vedän keuhkoni täyteen elämää – elämää, joka alkaisi juuri  nyt.

   - Taharon, Johanneskin sanoo vihdoin, sen ääni on vakaa ja lämmin. Ensi yön minä vietän hänen sylissään. Minä nukun Johanneksen sylissä aamuun saakka, eikä kukaan herätä lypsylle.”

”Taharon” merkitsee tässä kyllä enempääkin kuin murretta. Se merkitsee ylpeyttä omasta perinnöstä ja kulttuurista ja sitäkin kirja  paljon  on.

”Kerran valo katoaa” jatkaa Koskiluhdan sukutarinaa, joka  alkoi  kirjassa ”Nopeasti piirretyt pilvet”.  Hienosti tuo kirjan  nimi vilahtaa  tämänkin  kirjan  tekstissä. Kirja  käsittää  aikajakson  heinäkuusta 1941  lokakuuhun 1944. Eli raskaan  jatkosodan  ajan. Kirja on tarina Koskiluhdan  perheestä  ja erityisesti se on Kertun  tarina,  mutta  kuvaa hienosti  ja kaunistelematta  kotirintaman  elämää niukkuuksineen  ja sankarihautajaisineen.  Kirja ei mässäille  suruilla  tai  vaikeuksilla, vaikka  ne  ovat kaiken  aikaa  läsnä. Kirja  on ennen kaikkea  selviytymistarina, arjen  kuvaus ja siinä  uskomattoman  kauniisti ja lämpimästi  kirjoitettu. Välillä tuntui siltä, että saisiko  vaikeista  ajoista  näin kauniisti  kirjoittaakaan,  mutta saahan sitä  ja oikeastaan  pitäisikin. Emmehän  me jaksa  jatkaa elämäämme  katkeruuden  ja  surun  kautta, vaan  niiden  kauniiden  hetkien  ja muistojen  kautta,  joita  elämässä  on.

Kaunein jakso  kirjassa on Kertun rakkaustarina  tai oikeastaan rakkaustarinat. En kerro tästä  enempää sillä noiden  jaksojen lukeminen  on niin koskettavaa  ja sykähdyttävää,  että se pitää kokea. Kertun ja Johanneksen  tarina  kuvataan  pääosin kirjeiden  kautta ja on uskomatonta, miten noiden  kirjeiden arkisiinkin sanoihin on saatu ladattua niin paljon tunnetta  ja lämpöä, että rakkaustarina on kauneimpia  lukemiani.

Kotirintaman  elämään  liittyy  myös  kuvaus sotavankien  käyttämisestä  työvoimana. Tällaiset  komennukset  olivat monelle  sotavangille pelastus,  sillä  kuolleisuus  suomalaisilla vankileireillä  oli suurta. Hyvin  usein suhteet sotavankien  ja isäntien  välillä  muodostuivat hyvin luottamuksellisiksi  ja kunnioittaviksikin ja juuri  tällaisesta  suhteesta  kirjassakin  kerrotaan,  ja  juuri  tällä  hetkellä  tuo kuvaus  on tärkeää.  On hyvin vaarallista, jos  tavallisetkin ihmiset  syyllistetään perusteettoman ja rikollisenkin sodan  takia. Tällaisessa syyllistämisessä  pitäisi  olla  varovaisia,  sillä ihmisten  keskinäisen  ymmärtämisen  ja  arvostamisen  kautta  tulevaisuuskin  rakentuu  oikeaksi. Kirjan kuvaus Koskiluhdan  sotavangeista  on ollut  todellisuutta  usealla paikkakunnalla. Mm.  Inkoossa  toimii  kesäkahvila ”Kafe Ivan & Alexander”, joka  on nimetty siellä olleiden sotavankien kunniaksi. He saavuttivat ihmisten  arvostuksen  ja olisivat  halunneet  jäädäkin Suomeen  sodan  jälkeen. Minusta  tämä työssä   olleiden sotavankien  kuvaus on tärkeä osa kotirintaman  elämää  ja on tärkeä osa kirjaa.

Tämä on uskomattoman kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu  kirja Suomelle  vaikeasta jatkosodan  ajasta. Samalla  se on kunnianosoitus kotirintaman naisille siitä uskomattomasta työstä  minkä he  tekivät maansa hyväksi. Tämä on myös kauneimpia rakkaustarinoita  joita  olen  lukenut. Se on myös kuvaus siitä, kuinka  ihmisten välillä  tuki ja osanotto  voi välittyä ilman sanojakin, kosketuksen  tai  vaikka  vain  hiljaisuuden  kautta. Osaisimmepa vain  tulkita  ja  havaita  sen nykyistä  paremmin. Kerrassaan  upea  kirja.

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Wilma-Emilia Kuosa: "Häkkiooppera"


 

 

 

Wilma-Emilia Kuosa: ”Häkkiooppera”

Runoromaani

Basam Books 2022

117 sivua

 

Kirjan  alussa Wilma-Emilia Kuosa  toteaa, että ”Tämä on rakkauskirje kaikille, joiden elämän tärkein ihminen on tuomittu”.   Tuo kuvaa hienosti  kirjaa,  sillä  tämä ei  ole tapahtumien  kuvaus, vaan  kuvaus  tunteista kauneimmillaan  ja raadollisimmillaan. Kirja,  joka vaikuttaa erityisesti tunteiden kautta.

Kirjan  ensimmäinen  osa ”Preludi” on minusta pelkistetyin ja paljastavin yksinäisyyden, syrjäytymisen  ja myös vetäytymisen  kuvaus. Kuvaus  siitä, mihin tunteiden  pohjaan  ulottuva pettymys  voi  johtaa. Sisällyksettömään, ohjelmoituun  elämään. Lainaan siitä tähän vain  yhtä kohtaa:

”…

voin odottaa hiljaa

niin kauan kuin vaaditaan

näivettää itseni näkymättömäksi

höyrystää hennon olemukseni

 

Haihtua taka-alalle

kunnes kukaan ei enää muista

mitä siitä puuttuu

kenen paikka on tyhjillään

 

     enää ei kuunnella

     askeleitani muualle

kun selän takana aletaan kuiskutella

myönnän ensin virheeni ja pyydän anteeksi

              lähden

…”

Koko tämä osa, ”Preludi”, on hienoimpia syrjäytymistä tai syrjään vetäytymistä  koskevia tekstejä. Se on peittelemätön, eikä  varmasti  jätä  lukijaa  kylmäksi.

Tämä on jakso on hyvin tärkeä, sillä näemmekö tuskaa syrjään vetäytyvän  ihmisen kuoren  takaa. Tulkitsemmeko henkilön vetäytymisen  ja rutiinimaisen  elämän  vain  normaaliksi ja  jätämme  hänet yksin ahdistuksensa kanssa  tai  jopa  lisäämme  sitä. Rakkauskirjeen  lisäksi  tämä  on  myös  hätähuuto  meille  muille.

Alun jälkeiset  luvut  ovat tunnemyrskyä. Minä näen usein asiat  kuvina ja koin kappaleet vuoroin ilmassa leijuvina kehinä ja  vuoroin mustina maata peittävinä mattoina, joissa kuitenkin  oli pieniä  kohoumia. Tunteet  kuvataan  niin  henkisten  kuin fyysistenkin  elementtien  kautta  ja  teksti  on hengästyttävää, rosoistakin  ja  paikoin  uskomattoman  kaunista. Wilma-Elina Kuosa kuvaa rakastumista  ja  tuskaa aivan omalla  tyylillään. Se on raikasta  ja kiinnostavaa. Lainaan  tähän vain  yhtä kohtaa:

”portaita ylös kävelee  pariskunta

auringonlaskut naamallaan

pitkähiuksinen nainen on niin laiha

ettei sille enää myönnetä varjoa

 

ne pysähtyy näköalapaikan kohdalle

suutelemaan kuin ensimmäistä kertaa

aina uudelleen

 

70 rappusta maanpinnasta

mies valitsee varvulleen kaiteen

kaivaa linkkuveitsen

ja alkaa kaivertaa

etunimeä toisen perään

 

nyt ne kaiverrukset odottaa siellä muita

yhtä silmittömästi rakastuneita”

 

Kirjan osa ”Lockdown aaria” kertoo tunteista tärkeimmän ihmisen  jouduttua  vankilaan. Tämäkin osa on äärettömän vahvaa ja rehellistä  kuvausta  kokemuksista ja tunteista. Kuosan tapa kuvata tapahtumat  menee ihon alle. Voi oikein nähdä vankilan ankeuden, keinuvat  tuolit tapaamishuoneessa  ja kaikkialle  leviävän  virtsan  hajun.

”Oopperakuolema” on kirjan toiseksi  viimeinen jakso. Eräänlainen päätös kaikelle  menneelle. Jaksossa on niin katkeruutta, toivottomuutta  kuin  suruakin ja hyvästijättöä. Lainaan tähän yhden  kohdan tästä  kappaleesta:

”veit mukanasi ne aamut

joita olisi pitänyt olla enemmän

ensin rakastit levottomuuden pois

pitelit muusien muusaksi

olin ihan myyty

kuudessa kuukaudessa

poistolaarissa

senteillä

alessa”

 

Otin tuo lainauksen  mukaan, koska oikeastaan  viimeinen  kappale ”Basso” on koomassa  olevan  rakkaan  yhteenveto  tapahtumista. Oikeastaan se  on molempien  yhteenveto, josta räiskyvimmät  tunnekuohut  ovat  karsiutuneet  pois. Tässä  kappaleessa  on seuraavanlainen  pätkä:

 

”ystävänpäivän iltana

hän nostaa uuden orkidean ikkunalaudalle

                     ja teeskentelee että se on minulta”

 

Minusta, kun tätä lainausta vertaa  edelliseen, siinä huomaa merkin siitä, että muistojen  katkeruus  on muuttunut tai muuttumassa hellyydeksi. Tämä on tärkeää, sillä se  osoittaa, että elämä löytää  myös  tiensä  eteenpäin. Se on myös  tärkeä  viesti niille, joille  tämä  rakkauskirje  on osoitettu.

 

Minulle  tämä oli uskomattoman  voimakas  lukukokemus. Toivottavasti  myös  kaikille  muille. Erityiskiitos rohkeudesta tarttua rankkaan  aiheeseen  niin, että  lopputuloksen tosiaan  on ”Rakkauskirje kaikille, joiden elämän tärkein ihminen on tuomittu”.