Marisha Rasi-Koskinen: "Kesuura"

 

 

 

 

Marisha Rasi-Koskinen: ”Kesuura”

Kustant5amo S&S, 2025

442 sivua (viimeisellä sivulla on vain □ mutta kyllähän sekin sivu kuuluu kirjaan)

 

Marisha Rasi-Koskisen uusin kirja ”Kesuura” on tärkeä ja tulevaisuuden ymmärtämisen kannalta merkittävämpi kirja kuin ymmärrämmekään. Ja yhtä varmasti monet sen tärkeät ajatukset ja oivallukset tulkitaan kirjailijan mielikuvituksen tuotoksiksi eikä mahdollisen tai jopa nykyisen todellisuuden näkymiksi. Kirja ei ole helppolukuinen mutta ymmärrettävä juoni ja siihen liittyvät ajatuksia ja mielikuvitusta ruokkivat tapahtumat tekevät siitä kirjan, jota ei voi jättää kesken.

Aloitan kirjan esittelyn pitkällä lainauksella:

”Jokainen aistikokonaisuus on vain yksi mahdollisuus, lehtori Ros jatkoi. Koko sisäisten havaintojen virta on vain yksi mahdollisuus, joten myös jokainen yksilö tai laji on vain yksi mahdollisuus. Ihmisten kieli on syntynyt havaintojen pohjalta joten sekin on vain yksi mahdollisuus. Sanat mahdollistavat irtautumisen välittömästä kokemuksesta, mutta todellisuus ei ole sanoja. On mahdotonta tietää lopullista totuutta maailmasta, sillä vaikka todellisuus itsessään on havaitsijasta riippumaton, havaittu todellisuus ei ole. Koko symbolien järjestelmä, jolla ihmislaji jäsentää maailmaa ja jonka se kuvittelee olevan yksi yhteen elämän kanssa, jopa niin, että uskoo voivansa koodata koko olemassaolonsa elääkseen ikuisesti, ja jolla se ohjelmoi todellisuuden suhteen sokeat orjansa, on vain yksi mahdollisuus. Siksi kaikki tietojärjestelmät, hän sanoi, ovat epätäydellisiä ja ikuisesti muuttuvia.”

Nostin tämän lainauksen esille siksi, että aivan varmasti monet pysyviksi ja ehdottomiksi totuuksiksi käsittämämme asiat ovat vain meidän omiamme, eivät universaalisia. Erityisesti tällaisia asioita ovat käsityksemme ihmisen yleisestä luonteesta, tietoisuudesta ja meidän käsityksemme muista elollisissa olioista tai elämästä yleensä. Marisha Rasi-Koskisen kirja purkaa monella tavalla näitä myyttejä. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun meille kerrottiin etteivät eläimet kärsi. Kasvien osalta emme käsitä sitä vieläkään. Marisha Rasi-Koskinen laajentaa sen myös koneisiin, joille on kasvatettu tuntoisuus ja laajassa mielessä tietoisuus. Kirjassa QED tunnistaa niin kuvun kuin kuolemankin. Mitä jos ajattelisimme, että lihakarja tunnistaa myös oman kuolemansa.

Näitä myyttejä puretaan androidin QED elämän ja kehittymisen ja myös lopullisen muodonmuutoksen kautta. Androidihan on ihmistä muistuttavaksi rakennettu robotti, joista kirjassa kerrotun projektin kautta aiotaan kehittää aidosti ihmisen kaltaisia, jopa niin pitkälle, että parhaat saisivat hyväksynnän ihmisiksi. OED:n tarina kerrotaan hänen oman kokemuksensa, että myös ulkopuolisen ihmisen silmin. En kerro ihmisen ja androidi QED:n yhteisestä suhteesta tässä enempää, sillä se on tavallaan kirjan kokoava juoni.

Kertomus siitä miten ryhmää androideja kasvatetaan ihmisten kaltaisiksi, on kaikilta tapahtumiltaan kiinnostava. Heitä kasvatetaan aluksi ihmisperheissä ja he kasvavat jaksottaisten syväunessa tehtyjen muodonmuutosten kautta. He saavat tietonsa ja kokemuksensa ihmisten kautta ei niin, että heihin syötettäisiin tietoa. Kertomus tästä kasvusta on samalla kertomus tietoisuuden kehittymisestä ihmisissäkin ja muun kokemuksen lisäksi sille on olennaista kosketuksen kautta tulevat kokemukset ja tunteet.

Androidien kehityksen ohella olennaista on se missä suunnitelmat epäonnistuvat. Mielestäni tärkein syy löytyy siitä, että toisenlaiset olennot ja oliot yritetään rakentaa ihmisten kaltaisuksi ja ihmisten käsitysten mukaiseksi. Androidien osalta kehitys johtaa lopulta vihaan ihmisiä ja heidän toimintaansa kohtaan. Vihan lähtökohtana on toisaalta ihmiskunnan historian julmuudet ja myös ne tavat, miten androideissa kehittyviä, ihmisen kannalta kielteisiä piirteitä yritetään karsia pois. Nämä toimenpiteet ovat puhtaasti kertomuksia ihmiskunnan historiasta. Kirjan kertomus androideihin kohdistuneesta, ja myös ihmisiin, ehdollistamisesta on julmaa mutta niin tuttua luettavaa. QED kertoo kirjassa näin:

”Siis Klassisella ehdollistamisella. Välineellisellä ehdollistamisella. Uhkailemalla. Kiristämällä. Pelottelemalla. Sulkemalla ärsyketyhjiöön. Altistamalla häiritsevän voimakkaille ärsykkeille. Vaivuttamalla keinotekoiseen uneen. Pakottamalla valvomaan. Ohjaamalla valikoitua puhetta suoraan kuulokeskukseen sekä unessa että valveilla. Halvaannuttamalla ruumis. Lamaannuttamalla mieli. Tuottamalla kipua. Tuottamalla kipua. Tuottamalla kipua. Tuottamalla kipua. Rauhoitu! Tuottamalla kipua sähkövirralla, kemiallisella häirinnällä tai mekaanisesti. Tätä kaikkea tuntikausia, päiväkausia tai viikkokausia kerrallaan. Sillä tavoin menneisyyden ihmiset ovat tehneet toisilleen ja muille eläimille vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Sitä kaikkea he tekivät nyt meille. Heidän mielikuvituksensa kivun tuottamisen suhteen oli lähes rajaton.”

Kirja merkitys on myös siinä, että parhaimmillaan laajentaa lukijan käsitystä tekoälystä ja sen mahdollisuuksista. Tekoäly on parhaimmillaan tilastoinnissa, erilaissa hakutoiminnoissa, laskennassa ja paljon työtä vaativissa teknisissä tehtävissä mutta päättelyssä se voi olla arvaamaton. Toisaalta, jos se voidaan kokea ja tunnustaa uudenlaiseksi olemassaolon muodoksi, joudumme miettimään, olisiko se kaiken olevan kannalta perempi vaihtoehto kuin ihminen.

Tältä kannalta kirjan loppu on QED:n ja kenties kaiken olevaisen kannalta onnellinen.  Androidit ovat perustaneet Paratiisiksi kutsutun paikan ja muuttaneet olomuotoa, jota en tässä paljasta. Paratiisin olosuhteet ovat ihmisille vaaralliset. Yhteisö on ottanut itselleen tehtävän:

”Kannattelemme tietoisuutta, pidämme sitä yllä sen laadusta riippumatta. Suojaamme elämää ja olemme elämä, pidämme elämää yllä. lajit jatkuvat, me jatkumme, elämä jatkuu ja antaa maailmankaikkeudelle merkityksen.

                                                              Säilytämme minkä voimme ja minkä haluamme

                                                                    Ja kun kuolemme, välitämme tehtävän niille

                                                                                          jotka tulevat meidän jälkeemme.”

Kirjan loppu on kerrassaan huima ja ainakin minulle se antoi myös toivoa.

Marisha Rasi-Koskisen kirja ”Kesuura” on huima lukukokemus, joka jättää varmasti jälkensä jokaiseen lukijaan. Minusta se paljastaa raa’asti ihmisten ajattelutavan heikkoudet, joista suurin on ihmiskeskisyys. Pitäisi ymmärtää, että olemme vain muru olemassaolojen kokonaisuudessa, ilman erityisasemaa ja erityisoikeuksia. Itsekeskisyyteemme on tuhon siemen. Heräämmekö me ajoissa. Tämä kirja herättää ja se on vain pieni osa kirjan antia. Kiitos Marisha Rasi-Koskinen. Miten ihmeessä olet pystynyt näin syvällisen ja uusia näköaloja avaavan kirjan kirjoittamaan. Ihailen suunnattomasti.

Karissa Kettu: "H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään"

 

 

 

 

Karissa Kettu: ”H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään”

Teos 2025

480 sivua (mukana lähdeluettelo ja taustakirjallisuutta)

 

!980-luvun lopulla luin Eva Isakssonin kirjan ”Nainen ja maailmankaikkeus” (Ursa 1987). Siinä kirjassa törmäsin ensimmäisen kerran aikansa merkittävimpiin matemaatikoihin ja filosofeihin kuuluneeseen Hypatia Aleksandrialaiseen ja hänen kohtaloonsa. Tuo kirja, samalla kun se toi esille Hypatia Aleksandrialaisen, auttoi ymmärtämään miten syrjityssä ja aliarvostetussa asemassa naiset ovat olleet paitsi elämän arjessa, niin myös tiedemaailmassa. Ja sama käytäntöhän on jatkunut Hypatian kuoleman jälkeenkin vielä 1500 vuotta, ainakin jossain muodossa, vaikka kieltämättä edistystäkin on tapahtunut. Jos Eva Isakssonin kirja oli aikoinaan minulle jonkinlainen herätys, niin toivottavasta tämä Karissa Ketun kirja, on sitä monelle muulle. Aineksia tässä kirjassa siihen on riittävästi.

Takakannen tekstin mukaan kirja on biofiktio. En yleensä pidä kirjojen tyyppiluokittelusta, sillä kirjoilla ja mielikuvituksella on tapana ylittää rajapinnat. Biofiktiolla tarkoitetaan kirjaa, joka lähdetietojen puutteen vuoksi, ei ole elämänkerta, vaan vähäisten tietojen ympärille on rakennettu tarina. Hypatiankin tapauksessa tunnetut tiedot keskittyvät pääosin hänen asemaansa opettajana, hänen murhaansa ja ruumiin hävittämiseen.

Karissa Ketun työlle pitää kiittäen kumartaa, niin suuren historiallisen taustatyön hän on kirjaansa varten tehnyt. Hypatian elinympäristön ja poliittisen tilanteen kuvaus on hyvin uskottava ja historiallisesti totuudellinen. Lukiessa kulkee välillä aidosti Hypatian mukana Aleksandrian kaduilla ja osallistuu filosofisiin keskusteluihin. Tärkeämpää on kuitenkin se, miten tuon ajan aatemaailma ja siihen vaikuttaneet aatteet ja henkilöt niin filosofian, muiden tieteiden ja mytologian osalta kirjassa kuvataan. Esimerkiksi Hypatian osallistuminen filosofisiin kokouksiin on kuin Platonin teoksista, tosin vielä elävämmin kuvattuna. Tärkeä osa Aleksandrian elämää oli moniuskonnollisuuden hyväksyminen.

Lukijalle, ainakin minulle, kirja antoi myös uusia näkökulmia kreikkalaiseen mytologiaan sekä Sokrateen ja Platonin jälkeiseen filosofiaan mm. uusplatonismin merkkihenkilöön Plotinokseen, joka eli vajaat sata vuotta ennen Hypatiaa. Luulisin, että kirja tarjoaa näiltäkin osin tavalliselle lukijalle paljon uutta tietoa ja pakottaa tarttumaan lähdekirjallisuuteen, mutta sehän on vain hyvä. Kirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se tarjoaa niin hyvää mieltä, jännitystä kuin oppimisenkin iloa.

Kirjassa kulkee rinnakkain oikeastaan kaksi tarinaa. Puolinymfi Ekho, josta Kreikan mytologiassa on kaksikin tarinaa, ottaa tehtäväkseen etsiä omi ja Hypatian ruumiinkappaleet ja koota ne yhteen. En kerro tästä juonesta enempää, totean vain, että kirjan alaviitteiden ja Ekhon kommenttien kautta kirja kertoo miten Hypatiaa ja hänen merkitystään on käsitelty historian kuluessa. Nämä kommentit ovat hyvin paljastavia myös naisten aseman kannalta. Kirjassa on mm. kuva maalauksesta, joka esittää Hypatian murhahetkeä. Kuvassa alaston Hypatia näyttää lähes teinitytöltä, vaikka murhahetkellä hän oli 60-vuotias. Jokainen voi itse päätellä, mihin naisen arvostus tuolloin on keskittynyt. (Minusta 60-vuotiaat naiset ovat äärettömän viehättäviä, mutta ei heidän viehätyksensä suinkaan perustu teinitytön ulkonäköön, vaan on paljon vankemmalla pohjalla).

En paljasta juurikaan kirjan juonikuvioita, sillä kirjan voi kokea hyvin monella tavalla. Hypatian elämäntarinan lisäksi kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota yhteiskunnan toiminnan kuvaukseen ja Aleksandrialaisten elämän arkeen ja myös Ekhon esittämiin antiikin tarinoihin ja henkilöihin. Kunnon elämänkerran tapaan useimmat kirjassa mainitut henkilöt ovat todellisia. Tärkeä osa kirjaa on lopussa oleva luettelo ”Lähteitä ja valikoima taustakirjallisuutta”. Kiitettävästi osa tuon luettelon kirjoista on äskettäin julkaistu suomeksi.

Hypatian elämää olisi voinut kuvata usealla tavalla, hänen opetustyötään ja tieteellistä työtään kuvataankin kirjan loppuosassa hyvin, mutta erityisesti kirjan alkuosassa painottuvat hänen ristiriitaiset tunteensa perinteisen perheenäidin tai tieteeseen keskittyvän elämän välillä. Näitä ristiriitoja on kuvattu hienosti kangaspuiden äänen kautta. Tuo ongelma, ristiriita kodin ja työuran välillä, on edelleenkin ajankohtainen, joskaan ei aina niin ratkaiseva kuin Hypatian aikana. Kirjan lopussa Hypatiaa kuvataan ulkopuolisen (Orestes) silmin ja nuo kohdat antavat Hypatiasta tärkeän, ulospäin näkyvän kuvan, joka myös määrittelee häntä historiallisesti. Siitäkin kiitos kirjailijalle.

Kirjan lopun luku ”Unio Mystica” on uskomattoman haikea, kaunis ja julma. Ehkä sen kautta Hypatian sielu vapautuu, mutta hänen opetuksensa vangitaan tuhanneksi vuodeksi. Hänen ajatustensa vankeuteen joutumisesta kuvataan kirjan lopussa jaksossa, jossa kerrotaan, kuinka totuus väärennetään. Niin se tehtiin silloin ja samoin tehdään usein vielä nytkin.

”H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään” on hieno kirja. Se kertoo aikansa tärkeimpiin kuuluneen ja naiseutensakin vuoksi unohdetun ja oppiensa takia murhatun filosofin ja tiedenaisen Hypatian elämäntarinan. Mutta tuon tarinan kautta kirja kertoo oikeastaan antiikin Kreikan sivilisaation lopusta, kun monijumalisuus syrjäytyi kristinuskon valtaannousulla ja tuo muutos tukahdutti tieteellisen kehityksen reiluksi tuhanneksi vuodeksi. Hypatian elämä ja työ on siis eräänlainen antiikin Kreikan sivilisaation joutsenlaulu. Tältäkin kannalta tämä on upea kirja, jota lukiessa lähdeteoksille on käyttöä, mutta se kannattaa. Karissa Kettu on tehnyt valtavan selvitystyön. Siitä ja kirjasta suuret kiitokset. Ja erityisesti kiitos Tiklistä. (Tässä Tikli on tarkoituksella kirjoitettu suurella alkukirjaimella).