Emmi Itäranta: "Lumenlaulaja"

 

 

 

 

Emmi Itäranta: ”Lumenlaulaja”

Teos 2025

410 sivua

Emmi Itärannan ”Lumenlaulaja” on upea kirja niin sisällöltään kuin kieleltäänkin. Kielen kauneus avaa usein lukijan silmien eteen niin tapahtumat kuin pohjoisen maisemankin. Pysähdyin lukiessa usein vain nauttimaan tekstistä ja sen avaamista näkymistä.  Voisi jopa sanoa, että teksti on runollista siinä missä aihekin, sillä kirja kertoo tavallaan kansalliseepoksestamme ”Kalevalasta” puuttuvan osan. Pohjolan ja sitä kautta myös naisten ja naisten hallitseman maailman tarinan.

Kirjan päähenkilö on pohjolalainen Lauha, joka muuttaa nimensä Louheksi, kun väkensä ja loitsujensa avulla valtaa takaisin kotiseutunsa Pohjolan, joka on joutunut etelästä tulleiden hyökkääjien valtaan. Louhen kautta alkaa varsinaisen Pohjolan tarina

Kerrassaan nautinnollisella tavalla kirja ”keskustelee” Kalevalan tarinan kanssa kertomalla kalevalaisten ja pohjolalaisten yhteenotoissa sen toisen näkökulman ja erityisesti myös millaisia naisten johtaman yhteisön käytännöt ja arvot olivat. Oikein sydäntä lämmitti lukea kirjasta, miten määriteltiin Pohjolan neitoja kosimaan tulleille annettuja tehtäviä:

”…

 Veistä vene käsin koskematta, ja Pohjolalla on yksi pursi enemmän.

 Hiihdä Hiiden hirvi, ja Pohjolalla on Tapion väeltä karannut elikko, jonka takaisin tuomisesta he suovat vastalahjaksi suuren saaliin.

 Kynnä kyinen pelto, ja Pohjolalla on enemmän tilaa kasvattaa satoa nälkäisilleen.

 Metsästä Tuonelan rautakyntinen karhu, ja Pohjolalla on ihmeellisen pedon talja ja kynnet ja hampaat myytäviksi, sen liha rokkaan keitettäväksi, kallo tapionpöydälle tarjottavaksi.

 Kalasta suuri hauki, ja Pohjolassa syödään kalasoppaa kuukauden verran

…”

Minusta tuo mainittu kohtaa kertoo hienosti Kalevalan miesten ja kirjan Pohjolan eroista. Kalevala rakentaa hahmojensa kautta sankaruutta ja se saavutetaan usein taistelujen ja luonnon alistamisen kautta. Pohjolassa rakennetaan parempaa arkea ja jonkinasteista tasa-arvoisuuttakin. Siellä eletään enemmänkin luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen.  Minusta luontosuhteen kuvaaminen on yksi hienoimpia ja kauneimpia asioita Itärannan kirjassa.

Vaikka luontosuhteessa onkin kalevalaisessa ja pohjolaisessa eroja on luonnonhahmojen ja ”jumalien” kunnioittaminen ja avun pyytäminen niiltä loitsujen avulla yhtäläistä.  Kalevalassa on yli 50 loitsulukua ja Pohjolassahan loitsujen käyttö on arkipäivää. Pohjolan voima perustuu pääosin loitsuihin Kalevala rakentaa valtaansa soturien ja tietäjien avulla. Kirja tuo minusta hienosti esille sen, ettei Kalevalan kuvaama maailma ole oikea, ellei mukaan oteta myös Pohjolan näkemystä. Kuten kirjassa todetaan, ei sankarieeposta voida laatia, ellei siihen tuoda mukaan voimakasta vastustajaa, pahaa. Sen vuoksi sankaritarinoita voidaan tulkita ja käyttää väärin.

Kirjassa Louhen tarinan rinnalla kulkee lyhyt Lönnrotin elämäntarina ja kirjan alkupuolella Louhen, jo tuonilmaisiin siirtynyt hahmo tarkkaille Lönnrothia ja ajatuksissaan kiteyttää ”Kalevalan” synnyssä aidon perinteen ja Lönnrotin luovuuden suhteen hienolla tavalla:

”Uskot löytäneesi suomalaisuuden syntylaulun.

Ja kuten voi käydä, kun mieli tahtoo luoda uutta, alkavat kuulemasi tarinat elää sinussa, muodostaa salaista rihmastoa keskenään, kasvaa yhteen joksikin osiaan suuremmaksi.”

Siksi kirjassa Louhi kuiskaa Elias Lönnrotin korvaan tärkeän viisauden:

”Runoilijoihin ei ole luottamista. Me olemme valehtelijoita kaikki tyynni.”

En ole tässä juurikaan kertonut mitään kirjan tapahtumista, enemmänkin vain omista ajatuksistani, joita kirjaa lukiessa on tullut mieleen. Ja niitä on paljon. Kirja on kuitenkin tarinanakin uskomattoman kiinnostava ja kaunis. Toivoisinkin, että useat lukijat ainakin pikaisesti kertaisivat myös Kalevalan tarinaa. Se tuo lisää syvyyttä tähänkin kirjaan. Lisäksi Sammon tarinan synnystä löytyy hieno kirja Juha Hurmeelta, (Juha Hurma ”Sampo”, SKS Kirjat 2024). Kiitos Emmi Itäranta hienosta lukukokemuksesta.

Kateřina Tučková: ”Viimeiset jumalattaret”

 

 

 

 

Kateřina Tučková: ”Viimeiset jumalattaret”

Kustannusosakeyhtiö Kairaamo 2025

445 sivua + kirjailijan huomautuksia, suomentajan huomioita ja sisällysluettelo

Tšekinkielinen alkuteos ”Žitkovské bohyně”, 2012

Suomentanut Susanna Räty

 

Aluksi kiitokset Kairaamolle siitä, että se on alkanut tuonut uudempaa tšekkiläistä kirjallisuutta suomenkielisten luettavaksi. Ja minkälaista kirjallisuutta. Esimerkiksi Kairaamon viime vuonna julkaisema teos, Alena Mornštajnován: ”Hana”, oli järisyttävä lukukokemus eikä tämä nykyinenkään, Kateřina Tučkován ”Viimeiset jumalattaret”, siitä jälkeen jää.

Vaikka ”Viimeiset jumalattaret” kertoo naisista, jotka hallitsevat luonnonlääketieteen ja ihmisten parantamisen, niin ihmiskohtaloistahan siinä on myös kyse ja niiden kautta myös yksilön ja yhteiskunnan valtaapitävien suhteista ja silloin kirja on aina myös ajankohtainen, kertoi se mistä aikakaudesta tahansa. Juuri aikakausien ylitys on tämän kirjan erityispiirteitä. Kertoessaan jumalattarista, se kertoo vallanpitäjien toiminnasta poikkeavien, itselleen vaarallisiksi koettujen ihmisten tai suuntausten kohtelusta. Toimintatavat saattavat vaihdella mutta tavoitteet ja ajatusrakenteet menettelyjen takana ovat samat. Tämän näkeminen antaa eväitä myös nykyhetken poliittisen vallankäytön ymmärtämiseen.

Kirja on monitahoinen, Se kertoo Valkoisten Karpaattien juurella eläneistä jumalattarista, jotka ovat käytännössä parantajanaisia, jotka ovat kautta sukupolvien siirtäneet eteenpäin perinteistä tietoa yrteistä niiden vaikutuksista ja käytöstä parannuskeinoina. Tuon taidon kautta heistä on usein tullut yhteisönsä tietäjiä ja ennustajia laajemminkin. Aikakausien kulussa näitä jumalattaria, joiden taidot ovat periytyneet äidiltä tyttärelle, on kutsuttu noidiksi, yhteiskuntajärjestelmän vastustajiksi ja huijareiksi. Yksityiset ihmiset ovat kuitenkin hakeneet heiltä apua ja sitä saaneet.

Jumalattarien historiallinen tarina rakennettaan kirjassa Doran elämäntarinan kautta. Dora on etnologi, joka tekee opinnäytetyön jumalattarista ja rakentaa heille sukupuun, jossa on itse tuon puun viimeinen henkilö. Doran ja sukupuun kautta tarina saa historiallisen linjan noitavainojen, toisen maailmansodan saksalaismiehityksen, sosialistisen hallinnon ja samettivallankumouksen (1989…1991) kautta nykypäivään. Doran tarinan kautta tarina saa jäntevyyttä ja jännittävyyttä sekä yhdistää faktaa ja fiktiota kiinnostavalla tavalla.

Kirjan kertomukset noitavainoista ovat järkyttäviä ja niin tosia. Ja on syytä muistaa, ettemme me Suomessakaan jääneet niistä paitsi. Ja vaikka näiden noitina teloitettujen ja kidutettujen naisten mainetta onkin palautettu, olisi tärkeämpää nähdä ne syyt mitkä noiden syytösten takana olivat. Kirjan ”Viimeiset jumalattaret” ansio on historiallisuus ja vainojen syiden avaaminen. Jumalattarien tarina näyttää miten poikkeavien ajatusten ja niitä edustavien ihmisten kohtelu saa samanlaisia piirteitä ajasta riippumatta, jos se koetaan suuntautuvan vallanpitäjiä vastaan. Jos kuolema ei olekaan enää välitön seuraus, voi toiminta viedä vankilaan tai mielisairaalaan.

Kirjan lopussa olevassa kappaleessa ”Kirjailijan huomautuksia” todetaan, että kirja on kirjoitettu oikeiden Žitkován naisten kohtaloiden pohjalta, mutta kaikki ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Kirja kuitenkin antaa selkeästi oikean ja todellisen yleiskuvan naisten kohtelusta ja on siksikin tärkeä.

Kirjalle antaa hienon rungon Doran, joka tutkii jumalattarien historiaa ja kohtaloita, oma elämäntarina. Se kuvaa hänen elämäänsä sosialistisen hallinnon ja myös samettivallankumouksen jälkeisenä aikana. Doren tutkimusten kautta kirja saa myös dekkarimaisia piirteitä, kun hän selvittää tätinsä Surmenován vainoamisen syitä. Näiden tutkimusten yhteydessä nähdään myös erilaisten yhteiskuntajärjestelmien toimintatavat hienolla tavalla. Toisaalta Dora on itsekin kirouksen alainen, jumalattarien keskinäisten kiistojen takia. Onko Doran suvun ja hänen itsensäkin kuoleman syynä tuo kirous jää lukijoiden pohdittavaksi. Nykyihminenhän ei usko kirouksiin mutta nostaisin esille kirjassa olevan lauseen ”tiede loppuu, kun ihminen alkaa”. Valitettavasti tuo lainaus on muistinvarainen. En laiskuuttani selannut sitä enää esiin kirjasta vaan luotin muistiini. Merkitys on kuitenkin oikea ja olen itsekin sitä mieltä, ettemme tieteen kautta ole vielä selvillä kaikesta, emmekä ainakaan silloin kun kyse on ihmisestä.

Mieslukijoille suosittelen kirjan lyhyttä kappaletta ”Huimaus yössä”. Harvoin olen lukenut niin suorasanaista tekstiä.

Kateřina Tučkován kirja ”Viimeiset jumalattaret” upea, historiallinen ja yhteiskunnallinen kirja naisista, jotka ovat äitinsä kautta perineet parannuskeinonsa ihmisten vaivoihin. Aikanaan heitä syytettiin noidiksi ja nyt huijareiksi. Heidän kohtelunsa takana on aina kuitenkin myös yhteiskunnallinen vallankäyttö. Kirja on historiallinen, yhteiskunnallinen ja jännittävä, sillä siinä on myös mielenkiintoisia dekkarimaisia piirteitä. Kirja ei ole helppolukuisimpia mutta lukeminen tempaa nopeasti mukaansa ja se kannattaa. Kiitos kirjasta myös kustantamo Kairaamo ja suomentaja Susanna Räty.