Marjo Niemi: "Pienen budjetin sotaelokuva"

 

 

 

 

Marjo Niemi: ”Pienen budjetin sotaelokuva”

TEOS 2025

245 sivua

 

Marjo Niemi kirjoittaa omanlaisellaan tyylillään, joka on omaleimaista ja väkevää ja jossa rankat asiat tuodaan huumorin kautta helpommin lukijan omaksuttavaksi. Oikeastaan hänen tyylinsä näkyy jo kirjan nimessä. ”Pienen budjetin sotaelokuva” ei ole sotaelokuva, vaikka se sisältää raunioita, poltettuja siltoja, tuskallisia kokemuksia ja muistoja, vaan kertomus kotiinpaluusta, jossa kaikki tuo vyöryy palajan mieleen. Marjo Niemen kirjoitustyyli tiivistä. Jokainen kappale voi sisältää tiivistettynä kokonaisen tarinan. Minä ainakin pidin tuosta tavasta kirjoittaa. Tiivistetyt pätkät herättävät ajattelemaan.

Kirjan ymmärtämiseksi on huomattava, että kirjassa on kaksi kertojaa. Kotiinpalaaja ja hänen mielensä se osa, joka on jätetty kotipaikkakunnalle.  Vaikka kotiinpalaaja onkin aikanaan käytännössä paennut kotipaikkakunnaltaan vähättelyn ja arvottomuuden tunteen takia, ei ihminen koskaan voi täysin irrota synnyinseudustaan ja syntymäkodistaan. Sillat voidaan polttaa, niin kuin sodissa tehdään, mutta mielen sillat eivät katoa niin helposti.

Valtaosassa kirjoja kotiinpaluusta kerrotaan onnellisena kokemuksena, jolloin kauniit muistot palaavat mieleen. Marjo Nimen kirjassa taas muistot ovat ahdistavia ja kotiin palatessa se mielen osa, joka jäi sidoksiin kotipaikkakuntaan, pyrkii ottamaan vallan. Kirjan alkuosassa kotipaikkakunnalle jäänyt mielen osa kommentoi kotiinpalaajan matkaa linja-autoasemalta vanhaan kotiin kerrassaan herkullisella tavalla. Myöhemmin muistikuvien vaikutus alkaa kuitenkin tuntua ahdistavalta.

Kirjan olennainen sisältö onkin, kotoaan aikanaan paennen, kotiinpalaajan, mielessä käytävä taistelu, jossa vastakkain ovat kotiin jäämiseen liittyvät ja toisaalta itsenäistymiseen ja tarpeeseen vapautua ahdistuksesta ja vähättelystä, jotka johtivat pakenemiseen, liittyvät tunteet. Tämä taistelu on kirjassa kuvattu hienolla, usein vertauskuvallisella tavalla. Mielen toinen osa haluaa paluuta entiseen ”yhdessä jälleen, yhtä” ja toinen osa vapautua lopullisesti entisen taakasta.

Tämän taistelun ohessa kirja kuvaa hienosti suvun perinteiden jatkumista siten, että usein seuraava sukupolvi on aiempien perinteiden vankina.  Tästä syystä kotiinpalaajan isäkin oli osin niitä tunnistamatta suvussa vallinneiden käytäntöjen vanki, joista merkittävimpiä oli tyttöjen vähättely ja pitäminen heitä arvottomina. Kotiinpalaaja on aikanaan kokenut, että on samaistumassa tuohon perinteeseen ja nähnyt pakenemisen vaihtoehtona.

Kotiinpalaajan ongelmin ohella kirja kuvaa hienosti entisen teollisuuspaikkakunnan kuihtumista ja sen vaikutusta paikallisten asukkaiden elämään. Kirjan mukainen tilanne on kasvavassa määrin eri puolilla Suomea ja sen esille tuominen on ihmisten elinmahdollisuuksien säilyttämisen kannalta tärkeää. Se miten vähän syrjäseutujen ihmisten eduista välitetään, nähdään mm. Sote-uudistuksen yhteydessä.

Kirja päättyy mielestäni ilman ratkaisua. Seurauksena on uusi pako, mutta vaikka kaikki sillat takana palaisivatkin, voivatko mielen sillat kuitenkaan tuhoutua. Vai tarkoittaako kirkkomaalta kirjan sisään kätketty sikiön ruumis kuitenkin alkua uudelle.

Marjo Niemen ”Pienen budjetin sotaelokuva” on tarina kaupunkiin kotiseudultaan paenneen henkilön kotiinpaluusta. Hän on paennut vähättelyjen ja arvostuksen puutteen takia ja nyt kotiin palatessa vanhat kokemukset palaavat mieleen. Kirja on mielenkiintoinen vaihtoehto kirjoille, joissa kotiinpaluu on onnellinen. Kirja on kotiinpalaajan mielen taistelu kahden tunteen. tarpeen paeta ja kotiin jäämisen, välillä ja samalla myös tarkkasilmäinen kuvaus entisen teollisuuskeskittymän rappeutumisesta. Hienosti kirjoitettu, mutta ei helppo kirja luettavaksi. Ajatuksia se kyllä herättää. Kannattaa tutustua.

Elli Salo: "Keräilijät"

 

 

 

 

Elli Salo: ”Keräilijät”

Otava 2025

206 sivua

 

Elli Salon kirja ”Keräilijät” oli ehdokkaana vuoden 2025 Finlandia palkinnon saajaksi – ja aiheesta. Kirja on helppolukuinen mutta sisällöltään painava. Helppolukuisuus johtuu osittain siitä, että kirja on kirjoitettu itseironisella tyylillä. Parhaimmillaan itseironia tekee tekstistä hauskan mutta ei kuitenkaan himmennä sanomaa, vaan tekee sen konkreettiseksi ja ymmärrettäväksi. Tässä kirjassa valittu kirjoitustapa toimii hyvin.

Kirjaa alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö Heinin tutkimussuunnitelma, jossa kartoitettaisiin Itä-Suomen Läätteessä olevia joukkohautoja, hyväksytään ja hän matkustaa Läätteeseen. Ho hoijaa ajattelin tässä vaiheessa. Onpa kirjaan mielenkiintoinen aihe valittu. Mutta vähänpä ihmispoloinenkirjan kulusta ja kirjailijan ajatuksista tiesi. Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa tärkeitä asioita on osattu käsitellä hauskasti, itseironisella ja samalla myös koskettavalla tavalla.

Kirja alkaa elää ja hengittää jo linja-automatkalla Läätteen kylään mutta se puhkeaa kukkaan, kun Heini kohtaa Anin, valokuvaajan ja yhteyshenkilönsä Läätteessä. Minusta kirjan yksi tärkeimpiä asioita onkin, miten se paikallisen arjen kautta osoittaa, miten arjen ilot ovat niin erilaisia perinteisellä maaseudulla ja kaupungissa asuvilla. Olisikin syytä kaikkien, ja erityisesti vallanpitäjien, miettiä, mitä merkitystä näiden eroilla ja niiden muuttumisella on ihmisille. Säädöksiä ja yhteiskunnallisia rakenteitahan kehitetään kaupunkilaisen elämäntavan ehdoilla. Kaupunkilaisympäristö on laitesidonnaista, niin ihmisten välisissä suhteissa, kuin palveluissakin. Maaseudulla ei apua saada kännyköistä, vaan yhteisöstä ja muiden ihmisten toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Minusta kirja onkin kaupunkilaisen (Heinin) matka laiteympäristöstä ja keinoelämästä aitoon elämään, isolla E:llä. Päähenkilö Heinin itseironinen töppäily uudessa ympäristössä tekee tottumisen ongelmat töppäilyineen helpoksi havaita ja uskoa.

Hieno esimerkki niistä eroista, miten asioita hoidetaan, on siinä, että Heino on laatinut työlleen tarkat suunnitelmat ja aikataulut, kellon tarkkuudella. Eihän se toimi maalaisympäristössä, jossa elämällä on omia konkreettisia vaatimuksiaan, ja onneksi Heinikin toteaa, että nämä aikataulut on muutettava ja lopullisesti ne taidetaan unohtaakin jonnekin paperipinojen joukkoon. Asiat kuitenkin hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla, sillä aikataululla ja menettelyllä, joka niihin olosuhteisiin sopii. Olisi ollut mukava lukea myös, miten luutnantti Lammiolle olisi käynyt vastaavassa tilanteessa. Heini sopeutuu siihen hyvin.

Läätteessä Heini, Ani ja Ljudmila, samassa parakkikylässä asuva paikkakuntalainen, jolla on kirjassa oma tarinansa, muodostavat voimayksikön, joka pitää toiminnan pyörimässä ja joiden avulla Heini tutustaa paikalliseen elämään ja perinteisiin. Kaiken takana on kuitenkin Kemppaiskaisa, vanha jo sairaalassa oleva rouva, jonka kotitaloon Ani on majoittunut. Kemppaiskaisan talo ja hänen elämäntapansa, talossa olevat tavarat, säilykepurkit, kasvimaa ja kaikkialla näkyvä elämäntapa luo alueelle ja myös tälle kolmikolle arvokkaan perinteiden ketjun, joka perinteiden lisäksi on elämisen ohjenuora. Ohjenuora, jota me kaikki oikeastaan tarvitsemme, mutta jolle kaupunkielämä ei oikein anna sijaa eikä sellaista synnytä.

Kolmikko käy tapaamassa Kemppaiskaisaa ja vaikka hän on sänkypotilas, pää on terävä kuin partaveitsi. Kirjan pätkä kolmikon ja Kemppaiskaisan tapaamisesta on upeaa luettavaa. Lainaan siitä vain pienen osan.

””Tupakille” Kemppaiskaisa sanoi. Ljudmila nousi varpaille ja kurottautui kurkistamaan Kemppaiskaisaa tämän takaa pään yli:

”Mahtaako ne päästää suo polttamaan.”

”Minä on käytännössä jo ruumis”, hän vastasi silmiä venyttäen Ljudmilalle.”

Kemppaiskaisa kertoo kolmikolle muutamia mahdollisia joukkohautojen sijainti. Nämä sijainnit eivät ole karttojen koordinaatteja, vaan elämän koordinaatteja. Esimerkiksi tällaisia:

Korvasienipaikka

Lakkasuo, jossa aina ekat kypsät marjat

Siellä missä Teeri-Matti sai sydärin passissa (?)

Isompi karpalosuo

Tämä on hieno esimerkki siitä, miten paikatkin ovat kiinni arjen elämässä, eivätkä vain tiettyjä maantieteellisiä alueita. Silloin kun me menetämme nämä, kielestämme ja arjestamme, olemme köyhtyneet paljon. Tämä kirja palauttaa niitä hienolla tavalla taas tajuntaamme ja muistoihimme.

Vieraantuminen arkielämästä, läheisistä ihmisistä ja elinympäristöstä on kaupungissa helppoa se myös muuttaa näkemystämme elämästä ja ihmisistä.

Läätteen kyläyhteisöön solahtavat niin Ani, Ljudmila kuin Kähkösen Kalevikin (kyttääjä). Syrjintä ja rasismi eivät synny kyläyhteisön arjen elämästä, vaan se tuodaan sinne ulkopuolelle. Maaseudun kohtaamisissa epäluulot karisevat helposti, mutta kaupunkiympäristössä näin ei käy. Ihmisten vuorovaikutus on hyvin vähäistä ja kapeaa.

Elli Salon ”Keräilijät” on tärkeä kirja. Itseironisella otteella se tuo esille niin ennakkoluulojamme kuin myös kaupunkilaistumisen aiheuttamia muutoksia elämäntavoissamme, ihmissuhteissamme ja arvoissamme. Lukija saattaa havaita perinteiden aidon arvon ja merkityksen ja kyseenalaistaa laitekeskisen keinoelämän ja asettaa yhteisön ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kännykkäkontakteja tärkeämmäksi. Ainakin kirja tarjoaa tämän oivaltamiselle mainiot eväät. Kiitos kirjasta Elli Salo.