Erich Maria Remarque: "Länsirintamalta ei mitään uutta"

 

 

 

 

Erich Maria Remarque: ”Länsirintamalta ei mitään uutta”

WSOY 1975 (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1930. (Kirja kustantamo)

223 sivua

Saksankielinen alkuteos ”Im Westen nichts neues” (1929)

Suomentaja Armas Hämäläinen

 

Remarquen kirja ”Länsirintamalta ei mitään uutta” on kirja, joka oikealla tavalla palauttaa mieleen sodan todellisuutta ja sen vaikutuksia.  Television kuvat sodasta ja sosiaalisen median täyttävät väärennetyt videopätkät ja lennokit luovat helposti kuvan sisäsiististä, videohuoneissa käytävästä sodasta. Ehkä tappaminen niin onnistuukin mutta kuoleminen ei ole sisäsiistiä.  Sota on perimmiltään kuitenkin verta, hikeä, mutaa, kyyneleitä, tuskaa, kuolemista, kodittomuutta, kaiken menettämistä, henkistä sortumista ja myös tulevaisuuden menettämistä.

V.A. Koskenniemi kirjoitti Remarquen teoksesta seuraavasti: ”…Jos teoksen todistusaineisto, sen koko henki tiivistyy luku luvulta yhä polttavammaksi syytökseksi sotaa vastaan, niin se on vain tulosta esitettyjen elämänkuvien ja tapahtumasarjojen torjumattomasta logiikasta. Remarquen teos tulee kulkemaan kuin halla sotaromantiikan hentojen ansarikukkien yli.” (V.A.Koskenniemi: ”Kootut teokset VII).

Kyllä kirja vaikuttaa lukijaan edelleen samalla tavalla ja siksi se on entistä ajankohtaisempi sillä sotaromantiikka saa aina juurensa todellisuuden vääristymien ja ns. sankaruuden ihannoinnin kautta.

Lainaan tähän Remarquen kirjan johdannon sillä se kuvaa myös nykyisten sotien, Euroopassa ja muualla, vaikutuksia. Ja nämä vaikutukset kohdistuvat kaikkiin sotien osapuoliin.

”Tämä kirja ei ole tarkoitettu syytökseksi eikä tunnustukseksi. Se pyrkii vain kertomaan sukupolvesta, jonka sota tuhosi, vaikka tuo sukupolvi olisikin säästynyt kranaateilta.”

 

Remarquen kirjassa tuhoutuneella sukupolvella tarkoitetaan nuoria, usein kesken opiskelujensa sotaan joutuneita.  Jos he selviävätkin hengissä, ei heillä sodan jälkeen ole mitään. Vanhemmilla miehillä on perhe ja  työ  ja nuoremmilla ikäpolvilla on opiskelu vielä edessä. Tietysti hekin voisivat etsiä elämälleen uuden alun mutta nuoruuden hienoimmat vuodet ovat kuitenkin menneet sodassa ja henkinen kynnys uuden aloittamiseen voi sotakokemusten jälkeen olla hankalaa. Aiemmat nuoruuden haaveet ovat hautautuneet juoksuhautoihin. Kirjassa on hieno kuvaus siitä, kuinka vaikeaa päähenkilön oli sopeutua pitkällä lomallaan entiseen elämään.

”…Hirveä vieraantumisen tunne valtaa äkkiä minut. En osa takaisin, olen jäänyt ulkopuolelle; pyydänpä ja ponnistelempa kuinka hartaasti tahansa, ainoakaan ovi ei avaudu; osattomana ja surullisena istun tässä kuin tuomittu, sillä menneisyys karttaa minua. Samalla minua pelottaa manata sitä liiaksi esiin, koska en tiedä, mitä kaikkea voisi tapahtua. Olen sotamies, sotamiehenä minun täytyy pysyä.”

Kirjan taistelukuvaukset ovat armottomia mutta kirjassa kuvataan myös vähitellen kasvava turtumus, joka pakottaa hyökkäämään ja tappamaan mitään ajattelematta. Eräässä kirjan kohtauksessa päähenkilö joutuu samaan kranaattikuoppaan vihollisensa kanssa. Hän yrittää tapaa vihollisen tikarilla mutta onnistuu ainoastaan haavoittamaan häntä kuolettavasti. Kun he joutuvat olemaan kuopassa pitkään yrittää päähenkilö lopulta hoitaa haavoittunutta vihollista. Vihollisuus katoaa hetkeksi ja sääli tulee esille.  Minusta tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka sotapropagandan avulla häivytetään ihmisyys, joka löytyy vasta keskinäisen kohtaamisen kautta, muualla kuin pakotetussa sotatilanteessa.

Sotakuvauksen lisäksi Remarque tuo avoimesti esille haavoittuneiden, usein kivuliaan kohtelun ahtaissa ja huonosti varustetuissa sotilassairaaloissa. Kirjassakin korostuu naisten osuus tässä työssä. Usein tylyjen ja ylityöllistettyjen lääkärien sijaan juuri naisten hellävaraisempi hoito antoi sotilaille toipumiseen tarvittavaa lohtua.

Sotilassairaaloiden kokemus tuottaa myös yhden kirjan vaikuttavimmista jaksoista:

”On mahdotonta käsittää, että noin raadelluilla ruumiilla on vielä ihmiskasvot, joissa elämä jatkaa jokapäiväistä kulkuaan. ja tämä on vain yksi ainoa sairaala, yksi ainoa sairasasema  - näitä on satojatuhansia Saksassa, satojatuhansia Ranskassa, satojatuhansia Venäjällä. Miten mieletöntä onkaan kaikki, mitä milloinkaan on kirjoitettu, tehty ja ajateltu, koska tällainen on kerran mahdollista! Paljon täytyy olla valhetta ja arvotonta, kun ei vuosituhansien kulttuuri ole voinut estää edes näiden verivirtojen vuodattamista, näiden satojentuhansien tuskan tyyssijojen olemassaoloa. Vasta sairaala näyttää mitä sota on.”

 

Remarque kuvaa myös hienosti yhdessä sotivien ja elävien nuorten sotilaiden välistä ystävyyttä. Noissa olosuhteissa syntyy ystävyyssuhteita, jotka valitettavan usein katkeavat kuolemaan, vaikka niiden toivoisi jatkuvan vielä sotien jälkeenkin. Näiden ystävyyssuhteiden kuvaus on kirjan lohdullisinta antia.

Kirjan lopussa, juuri ennen sodan päättymistä, päähenkilö kuolee. Sen päivän tilannetiedotuksessa kerrotaan: ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Tuo loppu kertoo minusta yksinkertaisella toteamuksella sen, että yksittäiset sotilaat ovat päättäjien silmissä vain ”tykinruokaa” ja se on kaikkien syyttä muistaa.

Erich Maria Remarquen kirja ”Länsirintamalta ei mitään uutta” on vaikuttava ja uskomattoman ajankohtainen kirja. V.A.Koskenniemi kirjoitti kirjasta aikanaan seuraavasti: ”…käteen on annettu kirja, joka kaikkia edeltäjiään vakuuttavammalla, syvemmällä ja samalla yksinkertaisemmalla tavalla esittää totuuden sodasta.” (V.A.Koskenniemi Kootut teokset VII.). Itse luin kirjan ensimmäisen kerran 70-luvulla, eikä sen vaikuttavuus ole mihinkään kadonnut. Ymmärrän sen sanoman nyt vain entistä paremmin. Ymmärtäkää tekin.