Saila Susiluoto: "Kehrä"

 

 

 

Saila Susiluoto: ”Kehrä”

Otava 2021

245 sivua

 

Saila Susiluodolta  on  ilmestynyt  kymmenen  runokirjaa. Kaikki  omanlaisiaan ja  erinomaisia. ”kehrä  on  hänen  ensimmäinen  proosateoksensa. Aivan  kirjan  alussa  hän  kertoo:

”Residenssin remontti on viivästynyt, se saa minut levottomaksi, luultavasti etsin minkä tahansa tekosyyn jotta voin olla kirjoittamatta. Uskon että löydän sellaisen, runot väistävät minua, olen kääntänyt niille selkäni, olen leikannut itseni irti siitä havaitsemistavasta jota runoon tarvitaan.”

Kun  katsoo  hänen aiempaa  runotuotantoaan  ja  sitä, että  hän selvästi  uudistuu  kirjojen  välillä, ei  kannata  huolestua. Luultavasti  tuo toteamus  merkitsee  vain  sitä, että  jotain  ihan  uutta  on taas  tulossa. Sitä  odotellessa  on virkistävää  lukea  tämä,  muistoja, elämänkokemuksia, havaintoja  ja  esseistisiä  pohdintoja  sisältä  kirja ”Kehrä”.

Kirjan  takakannessa sanotaan, että  kirja kertoo ”matkustamisesta, paikoista, surusta ja luopumisesta. Ihmisestä muodonmuutoksessa”. Totta  on, että  nämä elementit  ovat  kirjassa  mukana. Kirjassa  on herättäviä  jaksoja  ilmastonmuutoksesta  ja sen kokemisesta. Kirjan  mukaiset  tunteet  ja toisaalta myös  voimattomuuden  tunne ovat  yhteisiä ajatteleville  ihmisille. Syyllisyyden  tunne  koskettaa  monia  ja  silti  elämää  jatketaan  lähes  entiseen  tapaan. Minusta  nämä  tuntemukset  tulevat  kirjassa  hienosti  esille. Ne  ovat  elämässä  aina  mukana, eikä  niitä  voi  paeta.

Minusta  kirjan peruslähtökohta  on  kuitenkin  muualla. Se  kertoo siitä  tuskasta  mitä kirjoittaja  kokee yrittäessään  luoda  uutta, joka  ei  kuitenkaan halua tulla  näkyville ja muokattavaksi.  Kun tämä kirja on päiväkirjamuotoinen teos ajasta Mazzanon taiteilijaresidenssissä on luonnollista, että  kirjoittamiseen  pääsemisen  tuska saa ajatukset  harhailemaan  ja siten kirjan  aiheetkin  vaihtelevat. Se  ei  kuitenkaan  vähennä  kirjan  kiinnostavuutta. Kirja  on  näiltä  osin  myös  hyvin  intiimi,  kun  mieleen  palaavat  hyvin  henkilökohtaiset  muistotkin.  Kirjassa  on niiden  lisäksi  hyvin  tärkeitä  jaksoja  kielen  ja sanojen  merkityksestä, perinteestä, ja  ennen kaikkea ilmastonmuutoksesta.

Lohdullisinta  kuitenkin  on,  että  minusta  kirjailija  löytää myös  kirjoittamisen  ajatuksen, vaikka  ei  sitä  ehkä  vielä  itse  tunnustakaan. Sitä  kuvaa  minusta  seuraava  pätkä  kirjasta:

”Päivittäin seisahdun, en saa happea, kauhu on kuin ilmassa väreilevä haava, lovi joka leviää reunoiltaan: loppuuko maailma, tähänkö se pysähtyy, ei juuri nyt, vaan kohta. Ei ole meille vuosisatoja tyrkytettyä onnellista ratkaisua, ei jumalaa koneesta, ei yhtäkkistä innovaatiota joka pelastaa planeetan ja sen niin rikkaan ja monimuotoisen ja ihmeellisen luonnon, tai  pelastaa meidät, ironisesti jopa maailmanlopun käsitteillä vitsailevat valkoiset, rikkaat ja sydämettömä5t ihmiset, meidät jotka emme ole valmiita luopumaan mistään, jotta viimeiseen asti saamme nauttia näistä etuoikeuksista jotka sattuma on kasannut kapeille harteillemme, jotta voidaan  vielä järjestää sellaisia kuin maailmanlopun juhlat.

Ei muuta kuin unohdus, katseen kääntäminen toisaalle, leikki: että kaikki on vielä  hyvin, kaikki  muuttuu  vielä paremmaksi, aika.”

Tiedostaminen on usein  myös tekemisen  alku   ja sitä  tämä  pätkä  mitä suurimmassa  määrin  on. Kirjan  loppu  on  minusta  kaikkineen  ja  historiallisine  taustoineen  selvästi  uuden  alku.

Tämä  oli  minun  kokemukseni  ja  tulkintani. Kirjan  monipuolisuus  tarjoaa  lukijoille  myös  muita  mahdollisuuksia.

Minusta ”Kehrä” on  mielenkiintoinen, päiväkirjamainen teos jaksosta, jossa  kirjailija  tuskailee  uuden  aloittamisen  kanssa. Ajatukset  harhailevat muistoissa, nykypäivässä  ja  tulevaisuudessa. Mukana  on  henkilökohtaisia muistoja, ajatuksia  perinteestä, sanojen  ja  kielen  merkityksestä     ja ihmisestä  tuhoamassa tätä  maailmaamme. Kirjan loppuosa on vaikuttava ja tuntuu,  kuinka  kirjailija sen  myötä  löytää työlleen  uuden  alun.  Tämä  kirja  tarjoaa  paljon  erilaista  ja tarpeellista  ajateltavaa  kaikille lukijoille. 

Saara Turunen: "Järjettömiä asioita"

 

 

 

Saara Turunen: ”Järjettömiä asioita”

Tammi 2021

337 sivua

 

Vähän  kirjan  alun  jälkeen  ajatteli, että  onko  tämä  lopultakin  kirja,  joka paljastaa totuuden  hokemasta ”miksi naiset  aina rakastuvat renttuihin”. Valitettavasti  kirja  ei  sitä  tehnyt. Miehet  eivät  olleet  tarpeeksi  renttuja. Ei  tuo  puute  kuitenkaan  suurta  surua  aiheuta, sillä  kirja  on  hyvä  ja  kiinnostava.

Itse asiassa  tämä  on  matkakirja. Ei  suinkaan  tavallinen  matkakirja, vaikka  siinä  matkustetaankin  paljon. Tämä  on  matkakirja omaan  elämään. Matkakirja  tämä  on siksikin, että  elämää  katsotaan  ulkoapäin eikä  niinkään  sisältä, jolloin elämän  ilot  ja  tuskat koetaan tässä  ja  nyt. Kirjoitustyyli  on  ilmeisen  tietoinen  valinta ja  antaa  mahdollisuuden  käsitellä  asioita  laajemmasta, ulkopuolisesta  näkökulmasta. Voisi  melkein  sanoa,  että  kirja  tarjoaa  näytelmän  kirjan  muodossa.

Kirja on myös  kertomus  kipuilusta rakkauden  odotusten  ja  todellisuuden  välillä. Päähenkilö  ei  uskalla  heittäytyä  tunteiden  varaan, vaan  uskottelee  itselleen muodollisen, enemmänkin  velvollisuudentuntoon  perustuvan,  kanssakäymisen  riittävän. Päähenkilö  ikään kuin  kieltää  itseltään haluun  perustuvan  ruumiillisen  nautinnon. Rakkauden  käsite  on vajavainen  ja  sen  vuoksi suhteeseen  liittyy  jatkuvasti  ajatus  eroamisesta  ja  toisaalta siihen liittyy  toive  syventää  suhdetta  lapsen  avulla.

Minusta  tämä  kipuilun  kuvaus ja  rakkauden  tulkitseminen  muodolliseksi  on  mielenkiintoinen,  koska se  on hyvin  usein  osa  miesten  ajatusmaailmaa. Monesti  tuntuu  siltä,  että  miehelle  on  olennaista, että  on  vaimo  ja  hän suorittaa  vaimolle  kuuluvat  tehtävät. Vain  parhaimmillaan  ruumiillinen  ja  myös  henkinen  nautinto  liittyy  tähän  suhteeseen. Aiemminhan  koko avioliittoinstituutio  perustui  tällaiseen  ajattelutapaan.

Asioiden  kääntämien  nurinpäin  voi  auttaa  myös  näkemään  naisen  aseman  avioliitossa  uudella  tavalla. Huomaamaan,  että  tätäkö  minulta  odotetaan,  tämäkö  on  minun  roolini. Onko  minua tuntevana  ja  kokevana  itsenä  olemassakaan  puolison  silmissä.

Kun  kirjassa  asioita  katsotaan  ulkopuolelta, eikä  tunnemyrskyn  sisältä, se  tarjoaa  runsaasti  konkreettisia  havaintoja arjen  oudoista  käytännöistä. Ehkä  kirjan  nimikin ”Järjettömiä asioita”  tulee  niistä. Kirjassa  todetaankin yhden  tapauksen  yhteydessä:

”Mutta en voi tälle  kaikelle  mitään, ja se johtuu siitä, että  näillä asioilla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä.”

Ulkopuolisen  tarkastelutavan  kautta  nämä  asiat  tulevat  kuitenkin  näkyviksi. Ja  kirjassa  tällaisia  asioita  on paljon.

Kirjan  hienoa  antia  ovat erilaisten, katalonialaisten  ja suomalaisten,  elämäntapojen  ja näiden  tapojen  taustalla  olevien ajatusmaailmojen  vertailut. Kirjassa  ne  liittyvät  konkreettisiin, arkisiin  tilanteisiin ja  jos  niiden  lukeminen  ei  johda  omien käytäntöjen  kyseenalaistamiseen, niin  ainakin  se  laajentaa  omaa maailmankäsitystä. Tämä on edellytys  myös  sille, että  erilaisuus pystytään  hyväksymään.

Kirjassa  on hauska  kuvaus terapiasta  tai  oikeastaan  erilaisten  terapeuttien  kuvaus. Kuvaus  siitä, miten terapeuttien  ulkonäkö, käyttäytyminen  ja huoneen  sisustuskin  korreloi  heidän  antamaansa  palveluun. Valitettavasti, hauskuudesta  huolimatta  kuvaus  voi tuntua  terapian  väheksynnältä, kun se  monelle  kuitenkin  on  välttämätön tukipalvelu.  Itse  asiassa,  päähenkilöllekin  terapeutti  antaa  olennaisen  keinon  rakkauteen  liittyvän  kipuilun hävittämiseksi, vaikka  päähenkilö väittääkin  mielessään  sen  jo  tietäneensä. Tietäminen  ja  tiedon  ottaminen  käytäntöön  ovat  kuitenkin  eri  asioita.

”Niin sanoo pöyheätukkainen, sitoutuminenhan on yleensä sitä, että on jotain yhteistä, että osapuolia sitoo jokin jaettu asia. Joo, minä sanon, enkä ymmärrä, miksi pöyheätukkaisen on sanottava minulle noin itsestäänselviä asioita. Odotan, että hän sanoisi vielä jotain muutakin, mutta ei hän sano, katselee vain minua vastapäisestä tuolistaan.”

Ei tämäkään  välttämättä  ole  koko  ratkaisu  kipuiluun,  mutta luo  valoisamman  näköalan  eteenpäin.

Tämä  on vahva  kirja rakkauden  kokemiseen  ja sen  tulkitsemiseen  liittyvästä  kipuilusta, joka  osittain  johtuu  pelosta avautua  tunteille.  Sitoutumisen merkityksestä rakkaudessa. Erilaisuudesta.  Tämä  on matkakirja  omaan elettyyn  elämään  ja  myös näköala  eteenpäin. Tämä kirja  on hauska  ja vakava. Parhaimmillaan se avaa  silmiä näkemään asioita uudella  tavalla. Tämä on ikään kuin näytelmä kirjan muodossa.