Joni Skiftesvik: "Valkoinen Toyota vei vaimoni"

 

 

 

Joni Skiftesvik: ”Valkoinen Toyota vei vaimoni”

WSOY 2014

246 sivua

 

Joni Skiftesvikin teoksessa ”Valkoinen Toyota vei vaimoni”  on  alaotsikko  ”Elämänkuvia”. Kirja  onkin myös  aidosti  elämänkerrallinen. Elämänkerrallisuus  on toki  kiinnostavaa  mutta  kirjan  ylivoimaisesti  tärkein  anti  tulee  siitä,  miten elämän hauskoja  ja  vaikeita  hetkiä  katsotaan  ja  koetaan. Lisäsin  kirjaa  esittävään  kuvaan Maarit  Lassilan  teoksen ”Valonkantaja”, sillä  tavallaan  valonkantaja ja valonantaja kirjakin  on.  Siitäkin  huolimatta,  että kirjan alussa kirjailija  ja  hänen  vaimonsa  ovat  yhtä aikaa  teho-osastolla ja kirja  sisältää raskaitakin  kokemuksia.

Kirjailijan  ensimmäisen kirjan  julkaisemisen  jälkeen  hänen  äitinsä  kertoi  tienneensä  aina hänen kirjoittavan  kirjan  sillä: ”Sinä olet aina  katsellut tätä maailmaa eri tavalla kuin muut. Näet semmoista, joka  jää muilta näkemättä.”.  Nämä  äidin  sanat  pätevät  täydellisesti  myös  tähän  kirjaan. Elämäntilanteet  ja  ihmiset nähdään  ja  koetaan Skiftesvikille  luonteenomaisella  tavalla.  Tavalla  joka  tuo  niihin aina  jotakin  uutta.  Usein  ihmiset kuvataan  muutamalla  rivillä  niin,  että  niistä  tunnistaa  myös  itsensä  tai  ainakin  naapurinsa. Kirja  ei  vältä  vaikeitakaan  tilanteita  ja  itse  tilanteita  tärkeämpää  on se,  miten  niistä  selvitään  eteenpäin. Ja eteenpäin  kirjassa  selvitään.

Kirja  on  hyvin  paljon  samanlainen  kuin  elämä  itse. Siinä  on  iloa  ja naurua, suurta  surua  ja  onnea. Mutta  lopulta  kirja  kaikelta  osin  näyttää sen,  että  elämä  on  elämisen  arvoista. Minulle  tämä  kirja  jätti  jälkeensä  hyvän  mielen. Kiitos  siitä  kirjoittajalle. Tosin  tuntui välillä  myös  siltä,  että  kirjailija  kohteli  itseään  silkkihansikkailla  mutta  se  hänelle  suotakoon.

Skiftesvikiltä  ilmestyi 2018  teos ”Finlandia City”,  jonka  alaotsikkona  on  samoin ”Elämänkuvia”. Se  on tavallaan  rinnakkaisteos  tälle  kirjalle  sillä  ajallisesti  on  mukana  samoja  jaksoja. Samanlainen  humaani  ja  lämmin  teos  sekin  on.

Mikko Kamula: "Kalevan pojat"

 

 

 

Mikko Kamula: ”Kalevan pojat”

Gummerus 2022

713 sivua

Metsän kansa-sarjan  neljäs  osa (Muut  osat: ”Ikimetsien  sydänmailla”, ”Iso  härkä”  ja ”Tuonela”)

 

Mikko Kamulan  Metsän kansa-sarja on  nyt  neljännessä osassaan, ja  aina  vain  paranee. Ennen  varsinaista  arviota  kuitenkin  kiitos sarjan  kirjojen  ulkoasusta  ja  tämän  kirjan  osalta sen  alkuun  lisätystä  osiosta ”Tarinan henkilöistä”. Siinä  esitellään  lyhyesti  tarinan  henkilöitä  ja  aiempien  kirjojen  tapahtumia. Hienosti, kuitenkin  juonenkäänteitä  paljastamatta,  mutta  kuitenkin  niin,  että  lukija  pääsee  tarinaan  mukaan,  vaikka  ei  olisi  vielä aiempia  kirjoja  lukenutkaan. Ne  kyllä  kannattaa  lukea.

Kirjasarjassa  yhdistyy  hienosti  uudisasukkaiden arki Pohjois-Savossa  1400-luvun  lopulla, suomalainen mytologinen  perinne  ja kalevalainen  fantasia.  Kiinnostava tarina  rakentuu  aidosti Kalevalaan ja  mukaan  tulevat niin Väinämöinen, Pohjolan  emäntä, Kirjassa Loviatar,  kuin Sampsa Pellervoinenkin  ja  tietysti Väinämöisen  myrskyssä  kadottama  kantelekin. Kalevalaisuus  on  liitetty  kirjaan  hienosti ja  sen  tuntee tarinan myötä liittyvän aidosti osaksi  omaa perintöämme. Tarinan  mukana Rautaparran  nuorin poika, Tenho, kouluttautuu  ja  kasvaa tietäjäksi.

Kalavalaisen  fantasiaseikkailun  ohella  kirjassa  on  kolme  muutakin  tarinaa  jotka  kaikki  ovat  yhtä lailla  kiinnostavia ja  jännittäviä,  kuin  fantasiaseikkailukin. Yksi  tarinoista  on tietysti  koko  kirjasarjan  perustana  oleva  Juko Rautaparran  sukutarina. Tässä  kirjassa Juko perheineen  joutuu  kohtaamaan harvinaisen  kylmän ajanjakson,  jonka  vuoksi  suuri  osa sadosta  menetetään.  Kuvaus taistelusta  nälkää  vastaan,  niin Rautaparran suvun  kohdalla,  kuin yhteisössäkin  on aitoa  ja ajanmukaista.  Se  koskettaa  lukijaa  ja  tuo esille  myös  sen,  miten poikkeavat olosuhteet, tiedon  puuttuessa,  tulkitaan  helposti  yliluonnollisten  tekijöiden aiheuttamiksi  ja  näistä  tuntemuksista  rakentuukin  sitten  kirjan  kalevalainen  fantasia.

Toinen  mielenkiintoinen tarina kuvaa  Rautaparran  tyttären Varpun  itsenäistymistä. Varpun  kautta  kuvataan  hienosti  sen  ajan  mytologiaa  mm.  maahisia  ja  ennen  kaikkea parantajien  toimintaa. Erityisesti parantamista  yrttien  ja  kasvien, mutta  myös  taikaesineiden  avulla. Tämäkin  osuus  on tarkasti ja  hienosti  kuvattu  ja  oikeastaan  se on jopa oppikirja  yrttien käytöstä  parantamiseen. Taito  joka meiltä  pääsi välillä  lähes katoamaan  Varpu  haluaa  myös  saada  arvostusta  itsenään,  naisena  ja  parantajana. Hän joutuu kamppailemaan  mielessään naisellisen  vastuuntunnon ja itsenäistymishaaveen  kanssa. Pitäisikö  hänen kantaa  huolta  perheestään  ja  tuoda  sukuun sulhanen  auttamaan talon töissä,  vain rakentaa uraa  parantajana. Nämä  pyrkimykset  ja  niiden  vaikeudet kuvaavat  hienosti  myös  aikakauden  tilannetta ja  naisen  asemaa. Tähän tarinaan  liittyy  myös herkullinen  kuvaus Varpun ensimmäisestä  käynnistä kirkossa ja siitä,  miten  luontouskontoa  tunnustava kokee kirkollisen  jumalanpalveluksen.

Kolmas  tarina  on Rautaparran  vanhimman  pojan Heiskan  tarina. Hän  haluaa  pois  kotoa  sotilaaksi. Hänen kauttaan  kuvataan  niin  sotilaaksi  kasvattamisen  ankaruutta,  kuin jatkuvia  sotia ja  kahakoita  rajaseudulla. Vastakkain  ovat  niin  karjalaiset, savolaiset,  ruotsalaiset  kuin  venäläisetkin.

Kaikki  nämä  tarinat  lomittuvat hienosti  yhteen  ja  tuovat  tuon  ajan Suomesta yllättävänkin  kattavan  kuvan. Kalevalaisen  fantasian  kautta  tutustutaan  myös  lappalaisiin, heidän  tapoihinsa  ja  myös  siihen, miten  heidät  ajetaan   koko  ajan  pohjoisemmaksi,  kun  suomalaiset  haluavat  hyödyntää  maata  ja  lappalaiset  haluavat  elää osana  luontoa.

Tämä  kirjan  pintapuolinen  esittely  saattaa  vaikuttaa  tylsältä,  mutta  kirja  ei  sitä  ole. Kirjan  kaikki  erilliset  tarinat  ovat  hienosti  kirjoitettuja ja  kiinnostavia  ja  kaiken  kruunaa tapahtumat  kattava  kalevalainen  fantasia. Juuri  tuon fantasian esittämällä  tavalla  uskon  lukijana  kaiken  tapahtuneenkin, niin todenmukainen  kirja  on.

Mikko Kamulan ”Kalevan pojat”  on uskomattoman  upea  kalevalainen  fantasiaseikkailu  ja  samalla  myös aito 1400-lopun  elämän  kuvaus Pohjois -Savon alueella. Ihmisten  arki ja kamppailu oikuttelevaa säätä, luontoa  ja hyökkäileviä viholaisheimoja  vastaan on kuvattu elävästi ja aidosti niin,  että  lukija tulee  osaksi  tarinaa. Kalevalainen  fantasiaseikkailukin  kasvaa  ihmisten  arjesta, tuntemuksista  ja  uskomuksista. Arki,  uskomukset  ja tavat  on  kuvattu  tarkasti  ja  oikein. Tällaistahan  meidän  elämämme on ollutkin. Eikä  kirja  ole pelkkää fantasiaa  ja menneisyyttä. Monta  kertaa kirjan  tapahtumista ja  ihmisten  pohdinnoista  huomaa, että  ”näinhän se on vieläkin”. Kerrassaan  upea  kirja.