Heikki Kännö: "Ihmishämärä"

 

 

 

 

Heikki Kännö: ”Ihmishämärä”

1038 sivua

Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2022

 

Heikki Kännön kirja ”Ihmishämärä”  on massiivinen, kiinnostava, otteessaan  pitävä, ajatuksia  herättävä  ja  nimensä  mukaisesti  myös  hämärä. Kirjassa  on viittauksia ja  tulkintoja mytologiasta,  filosofian  klassikoista, taiteesta  ja  historiallisista  tapahtumista. Kirja  tuo  moniin asioihin  myös  uusia  näkökulmia ja  pakottaa  kaivamaan esille filosofian  teoksia  ja  usein  myös  turvautumaan Googlen  apuun. Tämä  hidastaa  merkittävästi  kirjan  lukemista  mutta  ei  se  ole  oikeastaan  haitta,  sillä kirjan  taustatiedot ja  tulkinnat  ovat pohtimisen  arvoisia. Tämä ei ole  yhdellä  istumalla  luettava  kirja. Nimet  muodostavat  lukiessa  melkoisen  ongelman. Nimiä on runsaasti  ja  ne vaihtelevat  henkilöittäin  tapahtuminen  tai  kerronnan  taustalla  olevan  mytologisen  kertomuksen  mukaan. Kyllä siitäkin  jotenkin  selviää.

Parhaan lukuvinkin  antaa  oikeastaan  kirja  itse. Aloittaessaan omaa  kertomustaan kirjassa Otter nimittäin sanoo  kuulijoilleen:

”Kertomukseni koettelee taatusti mielikuvituksen rajoja. Rationaalisen arkijärjen veräjän se ylittää kevyellä harppauksella, mutta mukautukaa kuulemaanne vaikkapa kuin sepitettyyn satuun, ja uskokaa vasta sitten, kun tarjoan teille sanani vahvistavat todisteet.”

Tämä  on kirja  jonka  voi  lukea  monella  tavalla. Yksi  perusta  on vanhan  eurooppalaisen, pohjoismaisen  ja islantilaisen mytologian pohjalta  kerrottu  tarina, joka  ei  suinkaan  pääty  historiaan, vaan  jatkaa  elämäänsä nykypäivään.  Toinen  tapa  on lukea  kirjaa  Richard Wagnerin Ring-teoksen  laajennuksena. Kännö seuraa Wagnerin  juonta tarkasti, tosin  sitä  laajentaen  ja liittäen  henkilöt oman tarinansa  kokonaisuuteen ja eri aikakausiin.  Kansallisoopperassa  on juuri  menossa Ring-sarjan  toinen  osa ”Valkyyria”. Olisi  mielenkiintoista kokea  miltä se  tuntuisi  Kännön kirjan  jälkeen. Kolmas  ja  mielenkiintoisin  tapa  on  lukea  tarinaa  suurena  kuvana  maailman  olemuksen  kokonaisuudesta,  johon  kuuluvat mytologia, taide  ja  tiede sekä  olemassa olevat  ja muuttuvat  rinnakkaistodellisuudet.

Minä  luin  kirjaa  lähinnä  tuon suuren  kuvan  rakentumisen  kautta ja  kirjan  henkilön Baldovinon  kautta. Hän  osallistuu taiteensa  kautta maailman  kehittyneimmän  tekoälyn, CERN:n Leibniz 2:n, kehittämiseen. Tämän tekoälyn avulla oletetaan  olevan  mahdollista  todistaa Leibniz:n teorian  mukaisten monadien  olemassaolo. En käy tässä tarkemmin  läpi monadien  käsitettä. Tieteen termipankki  määrittelee sen  seuraavasti:

Määritelmä erityisesti Leibnizin käyttämä nimitys substanssille

Selite G. W. Leibniz (1646-1716) nimitti käsitystään substanssista (jonka ominaisuuksia ovat sielullisuus, jakamattomuus ja dynaamisuus) monadiksi ja niistä rakentuvaa metafyysistä järjestelmää monadologiaksi. Monadien ominaisuudet ovat havainto ja halu ja vain Jumala voi luoda tai hävittää ne. Monadit eivät ole suorassa vuorovaikutuksessa keskenään, vaan vain ilmaisevat toistensa tiloja. Monadeja on eritasoisia yksinkertaisista (elottomat oliot) monimutkaisiin (eläin- ja ihmissielut). On kiistanalaista katsoiko Leibniz myös Jumalan monadiksi. Samoin on kiistanalaista, kannattiko Leibniz näkemystä, että on olemassa materialistisia monadeja ja missä uransa vaiheessa hän näin otaksui. Joka tapauksessa monimutkaiset oliot kuten eläimet ja ihmiset koostuvat monadien aggregaateista, joita johtaa korkeampitasoinen monadi eli sielu. Hän esittää monadien peruspiirteet kirjoituksessa Monadologia (1714). Termiä monadi käyttivät ennen Leibnizia monet uusplatonistit.

 

Kirjan  lopun suuressa  muutoksessa  juuri  monadit  ovat avainasemassa mahdollistamalla tulen  jumalaksi, Logeksi,  muuttuneen tekoälyn  toiminnan. Muuten  toiminta  rakentuu mytologioihin  kuuluvien  taikaesineiden, sormuksen, aseiden  ja  ihmeaine Vril:n ympärille. En  kerro  juonesta  näiltä  osin  enempää. Tarinanakin  tämä on jännittävä ja otteessaan  pitävä, mutta minusta  kiinnostavinta  kirjassa  on  sen  filosofinen  ote.

 

Yksi  siihen liittyvä  asia  on se,  miten  ymmärryksemme  maailmasta  kehittyy. Se  ei  tapahdu  pelkästään  tieteen  kautta, vaan  se  on laajasti  ottaen  kirjan  osoittama  kokonaisuus. Perinteet,  uskomukset, tiede  ja  taide. Kun tiede usein  tarjoaa tasaista  ja ”suoraviivaista”  etenemistä,  niin  taide  antaa  mahdollisuuksiin  hyppäyksiin ja ajattelun  suuntaamiseen  uusille  ja aiemmin  tiedostamattomille  alueille. Kirjan  loppupuolella  on  minusta  tärkeä  kappale:

 

”  Hän ajattelee: - Todellisuuden muuttumista toiseksi ei voi käsittää tieteen avulla, mutta sitä on mahdollista käsitellä taiteen avulla… Hase, Beuys, Abramović; he ymmärsivät tämän alusta alkaen ja nousivat tietämyksensä avulla epäilyn alhosta…

   Ja hän ajattelee: - Ehkä Loge ja maailman muuttuminen toiseksi ovat sittenkin ihmisille annettu uusi tilaisuus…”

 

 

 

Tottahan monista taiteeseen  liittyvistä ilmiöistä  voi  olla eri  mieltä,  mutta ei taiteen  merkityksestä.

 

Toinen  kiinnostava aihe  kirjassa  on  tekoäly. Sitä  olisin  toivonut  käsitellyn  vielä  enemmänkin. Tekoälyn  vaaroja  ja  hallitsemista  emme suinkaan  ymmärrä  vielä  tarpeeksi,  kun emme  ymmärrä  ihmistäkään.

 

Kirja  on  runsas  ja  näiden  laajempien  kysymyksen  lisäksi  siinä  on upeita  liittymiä  menneisyyden  ja  jopa  tulevaisuuden  tapahtumiin. Mm. tulevaisuuden USA:n presidentin  puhe tekoälyn  aiheuttaman  ydinkatastrofin  jälkeen on  nautittavaa  tekstiä  ja  kuvaa kyseistä  yhteiskuntaa  ja sen  presidentti-instituutiota tarkasti.

 

Kirja on laaja ja osin rönsyilevä. Olisi  helppo sanoa, että  tiivistämällä siitä  olisi  tullut  parempi. En kuitenkaan sano niin. Kun teoksella haetaan  jotain uutta  rönsyt  ovat sallittuja,  sillä  ne saattavat ohjata  lukijaakin uusille  reiteille,  eikä silloin  kirja  tarjoa  pelkästään istumista  valmiiseen  pöytään. Kannattaa siis kestää  ja  antaa ajatustenkin kulkea omia  ratojaan.

 

Kännön  kirja wagnerilaisesta jumalhämärästä  ihmishämärään  ja vanhojen  jumalten  nousuun  ei  todellakaan  ole  yhdellä  istumalla  luettava  teos. Itse  luin  sitä  kuukauden ja kuitenkin  varsin intensiivisesti. En esittele  sisältöä tarkemmin,  mutta kirjan merkitys onkin juonta laajempi. Se  kolkuttelee oman tietämyksen rajoja   kaikilta  suunnilta  ja  hyvä  niin. Lähdeteokset  ja Google  ovat  kovassa  käytössä. Mutta  tärkeintä  on, että se  ohjaa  ajattelemaan  useita  asioita  uudella  tavalla, auttaa  näkemään  asioista  uusia  puolia  ja  myös  ymmärtämään  osaltaan  taiteen  merkitystä  niin,  ettei  se  ole  vain  kaunista, vaan  suurelta  osalta  myös  uudistavaa  ja  näköaloja  avaavaa. Tarina on rikas  ja mielikuvituksellinen mutta olennaisilta osiltaan  myös lähellä todellisuutta. Huima lukukokemus.

Riitta Jalonen: "Omat kuvat"

 

 

 

Riitta Jalonen: ”Omat kuvat”

Tammi 2022

164 sivua

Hienon kannen  on suunnitellut Laura Lyytinen

 

Riitta Jalosen  uusimman kirjan  nimi ”Omat kuvat”  jo kertoo miten kirjassa väläyksenomaisten  tuokioiden  kautta tarjotaan  lukijoille  kirjailijan  elämän kaari,  iloineen, suruineen ja kaipauksineen. Mutta päinvastoin  kuin  kuvat,  jotka  usein  rekisteröivät  vain ajat, tapahtumat  ja  paikat,  kirjan  testit  antavat  paljon  enemmän.  Tunteiden  kautta  ne  avaavat  tien tapahtumiin  ja kokemuksiin ja se  on  niin  kokonaisvaltainen tapa, että  se vetää  lukijankin  kokemaan asiat  aidosti ja liittämään  itsensä  kirjailijan  kokemuksiin  ja  maailmaan. Pienien  pätkien  kautta Riitta Jalonen  avaa  lukijalle oman maailmansa  ja  kokemuksensa  aidosti  ja  koskettavasti. Tämä on tunteet  herkistävä  kirja, niin kirjoittajalle  kuin  lukijallekin. Tunteiden  kautta  avautuu  tie todellisuuteen  paljon avarampana kuin yksityiskohtia  luettelemalla. Yksi vaikuttavimpia kirjoja mitä  olen  lukenut.

Kirjan kiinnostavimpia osia  ovat  myös  kuvaukset  taiteellisesta  työstä. Muistikirjoista  joihin alkaa  syntyä  tekstiä  kuin  itsestään silloin,  kun  mieli  on saanut  työnsä  valmiiksi. Muistan  itsekin  kokeneeni  saman. Nuorena  sanoin  aina,  etten saa kirjoitettua  mitään,  jos minulla  ei  ole  sormia  kirjoituskoneen  näppäimillä. Kun  muutin  kotoa hankki  perhe  minulle vähillä rahoillaan  Olympia  matkakirjoituskoneen  ja  se kulki  sitten  mukana opiskeluajan  ja nuoruuteni. Opiskeluaikana  se  maaliskuussa joutui  aina vanhain tavarain  kauppaan,  kun  rahat  loppuivat,  mutta  aina  viimeistään  elokuussa lunastin sen  kesäansioilla  takaisin. Vaikka olenkin  kirjoittanut teknistä-  ja luentotekstejä, samanlainen proseduuri  niitäkin  edeltää.

Riitta Jalosen  kirjojen  aitouden  ja vaikuttavuuden  lähteet  näkyvät  myös  tässä  kirjassa. Kirjoittamisen  aikaan  ja  sen  jälkeenkin hahmot  ovat  osa tekijää. He  asuvat samassa  ruumissa  kirjoittajan  kanssa. Mahdollisesti  he aikanaan  sitten  erkaantuvat, mutta aina heistä  osa  jää  kirjailijaankin. Lainaan  tähän  hienon  pätkän kirjan  loppuosasta,  jossa  kirjailija  kertoo  suhteestaan kirjojensa  hahmoihin.

”…

Juhliin kutsun ensimmäisen fiktiivisen ihmiseni, esikoisteoksen Viljan. Paikalle tulee muitakin kirjojeni ihmisiä; he syntyivät myötätunnosta jakamaan taakkaa. He ovat pukeneet ylleen juhlavaatteet ja tulleet  yhden illan ajaksi maan päälle seurakseni.

Ehkä minusta otetaan valokuva, jonne he asettuvat kukin omalla tavallaan. Omat kuvat etsivät toisiaan ja päätyvät ryhmäkuvaan.

Minä olen ainut joka näen heidät mutta jokainen heistä näkee minut.

Hiljaisuudessa syntyneistä mykistä on tullut itseään ilmaisevia ihmisiä, vaikka  yhä he pysyvät vaiti koska ovat tottuneet olemaan niin. Mutta jonakin päivänä he alkavat laulaa, ja heidän äänensä ovat niin kirkkaita, ettei yksikään minusta syntynyt tunne huku ja huuhtoudu pois.

Olen onnellinen, että mielikuvitukseni  ja kaipaukseni loi heidät, sillä olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että fiktio muistuttaa ruumista suojaavaa ihoa. Fiktio on syntynyt mielen turvaksi.

Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirjastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.

Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei.”

Lainauksen  viimeinen  lauseen alku  tietysti  viiltää sydäntä, mutta lauseen  loppu taas voi  merkitä monen uuden asian  alkua ja sen olet Riitta Jalonen  totisesti  ansainnut.

Tämä  kirja avaa  myös aivan  uusia  näkökulmia Riitta Jalosen  aiempiin  teoksiin. Ainakin ”Kirkkaus” ja ”Enkeliyöt” menevät uudelleen  lukuun.

Kirjassa Riitta Jalonen  kertoo elämästään  ja olennaisista  tapahtumista  tunteiden  kautta. Se avaa  aivan uudenlaisen  tien  lukijoillekin hänen maailmaansa ja näin myös  lukijasta  tulee osa tätä kokonaisuutta. Lukijasta  tulee myötäeläjä ja siten  osa  tätä  kirjaa. Välillä löytää itsensä  niin lumisateesta  Davosin  rinteiltä  kuin sairaalan  käytäviltäkin tai ihmettelemästä muistikirjaan  syntyvää  tekstiä. Vaikuttavan  hieno kirja  niin elämästä  kuin  taiteen  tekemisestäkin.