Marja Kyllönen: "Vainajaiset"

 

 

 

 

Marja Kyllönen: ”Vainajaiset”

Teos 2022

350 sivua

 

”Vainajaiset” on Marja Kyllösen kolmas teos, joka ilmestyy  yli kaksikymmentä vuotta  edellisen kirjan julkaisemisen  jälkeen. Tauosta  huolimatta  eivät  kirjat  kuitenkaan  ole teemoiltaan tai  tyyliltään kaukana  toisistaan. Ne ovat kielellisesti  rikkaita  ja paneutuvat vahvasti  ihmisten sisimpään. Kirjassaan ”Raukoilla rajoilla”, suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa (Siltala 2016) , Markku Eskelinen  toteaa Marja Kyllösen ensimmäisestä kirjasta:

”Marja Kyllösen (s. 1975) esikoisromaani Lyijyuuma (1997) on yksi 1990-luvun parhaista proosaesikoisista. Siinä keskeiset ja traumaattiset aiheen (insesti) käsittely läpäisee koko romaanin sen yksilöllistä ja murteellista kieltä ja vertauksista raskasta tyyliä myöten. mikä sekä tekee fiktiivisen maailman tehokkaasti oudoksi lukemista hyvästä syystä hidastavalla tavalla että estää lukijaa ottamasta liikaa etäisyyttä fiktion maailmaan (muuten kuin lakkaamalla lukemasta).”

Eskelisen  arvion  voi pitkälle  liittää myös tähän uusimpaan  kirjaan. Monen lukijan helpotukseksi ”Vainajaiset” on kuitenkin kielellisesti  helppolukuisempi  ja rakenteeltaankin  selkeämpi. Kirjassa olevat  tummennetut pätkät, joiden  on sanottu ammentavan  muotoaan  kansanrunoudesta, todella  pysäyttävät  lukemisen ja pakottavat  pohtimaan  juuri  luettua. Minusta  osa  niistä  on aitoja  manauksia.  Ainakin  minulle  tuli  joidenkin  kohdalla  mieleen, että  näin  minäkin  menisin  metsään  huutamaan, jos  jokin  asia  oikein  ottaa  päähän. Kieli onkin kirjan vahvuus. Kun ilmiöitä ja tapahtumia kuvataan manaustyyppisillä sanoilla,  niistä  tulee  käytännössä  loitsuja,  jotka lisäävät  tapahtumien  vaikuttavuutta. Kansanrunoudessa nämä manaukset  tai  loitsut  rakentuvat sille  pohjalle,  että  ilmiötä kuvataan eri kulmilta, se paljastetaan. Vähän samaan  tapaan  teksti  toimii  tässäkin  kirjassa.           

Minun osaltani kirja ei näissä  kohdissa enää kulje  kirjoitetun tekstin pohjalta, vaan  sen  luoman  tunnelman  kautta. Tämä toimii  hienosti koko  kirjan alueella.

En paljasta  kirjan  juonta tai  juonia,  ne  ovat  rankkoja mutta  myös  koskettavia. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Kainuuseen ehkäpä sadan  vuoden  taakse, niiden perussisältö  on  mitä konkreettisemmin  nykyaikaa.  Ehkäpä siksi, että kuvaukset  sijoittuvat  menneisyyteen, pettymysten, syrjäytymisen, kiusaamisen  ja  onnen  etsimisen syyt ja  vaikutukset  ovat  selvemmin  havaittavissa. Ja niin myös kaiken  takana  oleva  pahuus, joka ulottaa  otteensa kaikkeen. Minuun koskettavimmin  vaikutti  Hertan  tarina ja se,  kuinka syrjäytymisen  ja kiusaamisen vastapainoksi yritetään  löytää  edes  hetkellinen  onni,  jolloin  edes  hetkeksi voisi  kokea  hyväksymisen  tunteen. Tarina  on  tältä  osin  mitä aidointa  nykypäivää. Onneksi Hertan  tarina  päättyy  onnellisesti, valitettavasti niin käy  todellisuudessa vain harvoin.

Vaikka  pahuus tietyllä tavalla hallitseekin  kirjan tapahtumia, ihan  alun nuoren pyyteettömän  rakkauden  ja  tulevaisuuden  toivon  hetkiä  lukuun ottamatta, ei  sekään  ole  kaikkivoipainen.  Kirjan  loppu  on kaunis, kun  kirjan  äiti Laimi  ja  hänen poikansa Veikko  löytävät  toisensa. Lainaan kohdan  tähän:

”Veikko painoi äidin käden poskeaan vasten, se oli ahavainen mutta altis vastedes aina, ja hän tunsi, kuinka jokin olematon irtosi maailmasta ja pahat silmät ja painajaiset heidän yltään väistyivät. Ja samassa jokin, jota ei vielä ollut, tuli todeksi ja puhkesi eläväksi liekiksi heidän käsillään, yhteen liittyneissä kämmenissä kuin sydämissä.”

Siihen ”pahuus”  voi  vain  todeta:

”Enkä se ollut minä, en milloinkaan  minä.”

 

Kirja voitti Runeberg-palkinnon  vuonna  2023. Ja on sen  ansainnut.  Kirja  on rankka ja  vaikuttava  ja  sen perusasiat: puhumattomuudesta johtuvat väärinymmärrykset, syrjäytyminen, pettyminen, kiusaaminen ja pahuus,  ovat  mitä  konkreettisemmin myös  nykyaikaa. Monia  näistä ilmiöistä  kirja  kuvaa  uskomattoman  hyvin  niiden  kehittymisen  ja  vaikutusten  kautta. Erityisen nautinnon  tarjoaa  kirjan  tekstin  omaleimaisuus  ja  kieli, joka  perustuu niin  murteeseen  kuin kansanperinteeseenkin. Ajoittain  tuo kieli  muuttaa  kirjoitetun  tekstin  tunteeksi. Tämä ei ole  helppo  kirja  mutta palkitseva.

Annie Ernaux: "Vuodet"

 

 

 

 

Annie Ernaux: ”Vuodet”

Gummerus Kustannus Oy 2022

215 sivua

Sumentaja Lotta Toivanen

Ranskankielinen alkuteos: ”Les années” (2008)

 

Annie Ernaux sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2022. Hänen  teoksensa ”Vuodet” osoittaa,  että palkinto tällä kertaa osui kohdalleen. Kirja on kerrassaan hieno kuvaus niin henkilön, kuin hänen  ympäristönsäkin muutoksista reippaasti  yli  puolen vuosisadan ajalta. Vaikka  hän kirjassa toteaakin,:

”Maailman tapahtumat ja hänen tapahtumansa eivät kohtaa, ne ovat kaksi rinnakkaista sarjaa, toinen on abstrakti ja korostuu uutiskuvista jotka samantien unohtuvat, toinen koostuu still-kuvista.”

Tästä  huolimatta  hän kuljettaa  niin omia kokemuksiaan,  kuin  yhteiskunnallisiakin tapahtumia  ja muutoksia  hienosti  rinnakkain. Vieläpä niin,  että suomalainenkin  lukija voi elää ajan  tapahtumissa  mukana. Erityisesti,  koska hän liittää tarinoihin  poliittisten  tapahtumien  lisäksi olennaisia asioita  kirjallisuudesta, elokuvista  ja  musiikista.  Kirjan sisältämän ajanjakson  aikana  näistä  tuli  entistä  enemmän  yhteisiä  maailmanlaajuisesti.  Minun silmäni sattuivat  erityisesti  kirjallisuuteen. Monta  kertaa  totesin, että  tuota kirjaa  minäkin  luin.

Kirjassa oleva  henkilöhahmo haaveilee  alussa  kirjoittavansa  teoksesta  samanlaisen  kuin  Marcel Proustin ”Kadonnutta  aikaa  etsimässä”.  Mutta  toteaa  lopussa  ettei  se  onnistu,  sillä  hän  katsoo  aikaa ja  sen  kehitystä  enemmänkin  ulkopuolisena  tarkkailijana,  eikä  sisäisen  maailman  kautta. Hyvä  niin,  sillä  näin  kirjasta  tulee  helpommin  luettava  ja  erityisesti  myös  omakohtaisesti  koettava  lukijalle, jonka kokemusmaailma ei keskity Ranskaan..

Kirjan  rakenne  on  hieno. Se  alkaa  osiolla ”Kaikki kuvat  katoavat”. Se  on luettelo asioista tai tapahtumista  jotka ovat  joskus olleet  tärkeitä  mutta  jotka  ovat  kadottaneet  merkityksensä. Se  jatkuu sitten  muistojen  kautta esiin  nousevilla  tapahtumilla, joiden  lähtökohtana  on usein vanha  valokuva.  Muistot  ovat  aluksi  henkilökohtaisia   mutta yhteiskunnallisten  muutosten  osuus  kasvaa  kirjan  loppua  kohti. Ja hyvä niin.

Yksi  tärkeä  kiintopiste  vuosien kuluessa on kirjassa  vuosi 1968  ja silloiset  Ranskan  opiskelijamellakat. Tähän tartuin heti,  sillä  minullekin  vuosi 1968  ja erityisesti Vanhan Ylioppilastalon valtaus 25.11.1968  oli  eräänlainen poliittinen  herätys. Vaikka  meillä ei samalla  tavalla, kuin Ranskassa,  haettukaan  yhteiskunnallisen  arvomaailman  muutosta, ei  tapahtuman  merkitystä täälläkään voi aliarvioida. Ernauxin  kirja yksi  ansio  on se,  että  hän myös  arvioi  miten  vuosien  kuluessa  vuoden  1968  ihanteista luovuttiin.

”Vuosien virrassa ne, jotka olivat toimineet kiintopisteinämme, vuodet 1968 ja 1981, jäivät taka-alalle. Uusi merkkipaalu oli Berliinin muurin murtuminen, ajankohtaa ei tarvinne mainita.”

Nyt  uusi kiintopiste on varmaan Ukrainan-sodan  syttyminen,  tai  toivottavasti  sen  päättyminen.

”Vuodet”  on kerrassaan  hienosti, lempeästi  ja  ymmärtävästi  kirjoitettu  kirja. Sen  voi lukea  monella  tavalla. Olen  tässä  kosketellut  vain  muutamia  sen ulottuvuuksista. Tärkeää  on kuitenkin  myös  se,  että  ainakin minun  ikäluokkani pystyy  samaistumaan  kirjan  maailmaan  ja  täydentämään  lukukokemusta omilla  muistoillaan.

Paula Nivukoski: "Kerran valo katoaa"

 

 

 

 

Paula Nivukoski: ”Kerran valo katoaa”

Otava 2022

414 sivua

 

Mitä ihmettä on voinut  tapahtua, kun varttunut, savo-karjalalainen  mies  yrittää nukkuessaan  kirjoittaa  jatkoa  lukemalleen  kirjalle ja vielä pohjalaisella  murteella. Tökkiväähän se tietysti  näyttäisi  olevan,  mutta yritystä kuitenkin  riittää. No tämä johtuu tietenkin siitä,  että mies oli nukkumaan  mennessään  lukenut Paula Nivukosken  uusinta  kirjaa ”Kerran valo katoaa”, joka  on  kerrassaan mahtavan kaunista  kieltä.  Siinä  normaalikielen seassa  on hienosti mukana  pohjalaista  murretta. Se on kielellisestikin vertaansa vailla  oleva  taideteos. Puhumattakaan, että se on uskomattoman kaunis  ja koskettava  kirja.

Lainaan tähän vain yhden  kohdan kielellisistä hienouksista. Sillä jostain syystä tämä kohta hykerrytti mieltä:

”  Rovastin puhe on lyhyt, enkä minä kuule kuin sanat iän kaiken onni teidän olkohon. On vaikea hengittää ja pysyä aloillaan, kun niin kovasti tahtoisin jo.

-          Taharon.

 Johannes katsoo minua silmiin ja me viivymme ikuisuuden tässä. Rovasti yskäisee. Äiti pyyhkii kyyneleen silmäkulmastaan.

  Johannes vetää henkeä, hengitän samaan tahtiin. Vedän keuhkoni täyteen elämää – elämää, joka alkaisi juuri  nyt.

   - Taharon, Johanneskin sanoo vihdoin, sen ääni on vakaa ja lämmin. Ensi yön minä vietän hänen sylissään. Minä nukun Johanneksen sylissä aamuun saakka, eikä kukaan herätä lypsylle.”

”Taharon” merkitsee tässä kyllä enempääkin kuin murretta. Se merkitsee ylpeyttä omasta perinnöstä ja kulttuurista ja sitäkin kirja  paljon  on.

”Kerran valo katoaa” jatkaa Koskiluhdan sukutarinaa, joka  alkoi  kirjassa ”Nopeasti piirretyt pilvet”.  Hienosti tuo kirjan  nimi vilahtaa  tämänkin  kirjan  tekstissä. Kirja  käsittää  aikajakson  heinäkuusta 1941  lokakuuhun 1944. Eli raskaan  jatkosodan  ajan. Kirja on tarina Koskiluhdan  perheestä  ja erityisesti se on Kertun  tarina,  mutta  kuvaa hienosti  ja kaunistelematta  kotirintaman  elämää niukkuuksineen  ja sankarihautajaisineen.  Kirja ei mässäille  suruilla  tai  vaikeuksilla, vaikka  ne  ovat kaiken  aikaa  läsnä. Kirja  on ennen kaikkea  selviytymistarina, arjen  kuvaus ja siinä  uskomattoman  kauniisti ja lämpimästi  kirjoitettu. Välillä tuntui siltä, että saisiko  vaikeista  ajoista  näin kauniisti  kirjoittaakaan,  mutta saahan sitä  ja oikeastaan  pitäisikin. Emmehän  me jaksa  jatkaa elämäämme  katkeruuden  ja  surun  kautta, vaan  niiden  kauniiden  hetkien  ja muistojen  kautta,  joita  elämässä  on.

Kaunein jakso  kirjassa on Kertun rakkaustarina  tai oikeastaan rakkaustarinat. En kerro tästä  enempää sillä noiden  jaksojen lukeminen  on niin koskettavaa  ja sykähdyttävää,  että se pitää kokea. Kertun ja Johanneksen  tarina  kuvataan  pääosin kirjeiden  kautta ja on uskomatonta, miten noiden  kirjeiden arkisiinkin sanoihin on saatu ladattua niin paljon tunnetta  ja lämpöä, että rakkaustarina on kauneimpia  lukemiani.

Kotirintaman  elämään  liittyy  myös  kuvaus sotavankien  käyttämisestä  työvoimana. Tällaiset  komennukset  olivat monelle  sotavangille pelastus,  sillä  kuolleisuus  suomalaisilla vankileireillä  oli suurta. Hyvin  usein suhteet sotavankien  ja isäntien  välillä  muodostuivat hyvin luottamuksellisiksi  ja kunnioittaviksikin ja juuri  tällaisesta  suhteesta  kirjassakin  kerrotaan,  ja  juuri  tällä  hetkellä  tuo kuvaus  on tärkeää.  On hyvin vaarallista, jos  tavallisetkin ihmiset  syyllistetään perusteettoman ja rikollisenkin sodan  takia. Tällaisessa syyllistämisessä  pitäisi  olla  varovaisia,  sillä ihmisten  keskinäisen  ymmärtämisen  ja  arvostamisen  kautta  tulevaisuuskin  rakentuu  oikeaksi. Kirjan kuvaus Koskiluhdan  sotavangeista  on ollut  todellisuutta  usealla paikkakunnalla. Mm.  Inkoossa  toimii  kesäkahvila ”Kafe Ivan & Alexander”, joka  on nimetty siellä olleiden sotavankien kunniaksi. He saavuttivat ihmisten  arvostuksen  ja olisivat  halunneet  jäädäkin Suomeen  sodan  jälkeen. Minusta  tämä työssä   olleiden sotavankien  kuvaus on tärkeä osa kotirintaman  elämää  ja on tärkeä osa kirjaa.

Tämä on uskomattoman kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu  kirja Suomelle  vaikeasta jatkosodan  ajasta. Samalla  se on kunnianosoitus kotirintaman naisille siitä uskomattomasta työstä  minkä he  tekivät maansa hyväksi. Tämä on myös kauneimpia rakkaustarinoita  joita  olen  lukenut. Se on myös kuvaus siitä, kuinka  ihmisten välillä  tuki ja osanotto  voi välittyä ilman sanojakin, kosketuksen  tai  vaikka  vain  hiljaisuuden  kautta. Osaisimmepa vain  tulkita  ja  havaita  sen nykyistä  paremmin. Kerrassaan  upea  kirja.