Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

 

Eeva Turunen: ”Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa”

Siltala 2018

210 sivua

Kylläpä tämä  kirja  oli  miellyttävän  myönteinen  yllätys.  Ihan alusta  saakka kielenkäyttö  pani  hykertelemään. Parasta  oli,  kun  illan  lukemisen  jälkeen  heräsin  yöllä  ja  huomasin hakevani ajatuksiini  kirjan  tyyliä. Se  on poikkeava, raikas ja  tarjoaa uusia tapoja  ajatella. Se  on  hauska  mutta  monesti  hauskuuden  takana  on  myös arjen  hetkiin  liittyvää, paitsi   kauneutta niin  myös  tuskaa,  joka etsii  ratkaisuaan.

Kirjassa  on seitsemän  kertomusta, joista  ensimmäisen  nimi  on ”Tulivuori saattaa  purkautua tänään, neiti N sanoo”.  Siinä neiti K  ja  neiti N  ovat  matkalla tulivuorten,  kuumien lähteiden  ja lunnien  maassa. Neiti  K  on  käytännöllinen ja  levollinen, neiti N taas  pelkää  tulivuoren  purkautumista.  Tämä  luo matkalle  jännitteitä  mutta  tarinan  tarjoama  nautinto  liittyy  kuitenkin taiturimaiseen  ja  virkistävään  sanojen käyttöön:

”Käy  ilmi, että  annokseen  on sijoitettu sieniä. Onko  poimijalla  ollut lajitietous hallussaan? Maailmassa on viattomia  sieniä ja sitten  häijyjä sieniä. Ulkonäköerot  ovat  taipuvaisia haipumaan vivahteiksi.”

Tarinan  loppu  on  kaunis. Siinä  neiti N  näkee  lopultakin  kaipaamansa  lunnit.

”Neiti N säätää  kiikareita  haltioissaan. Anna  minäkin  katson, sanoo  neiti K. Anna  minäkin  katson  sanoo  neiti N. Anna  vielä  minun  katsoa, sanoo  neiti K. Anna  minä  vuorostani  katson vielä hiukan, neiti N sanoo. Neidit koettavat  katsoa samaan aikaan yksillä  kiikareilla. Se saattaa olla  mahdollista. On painettava posket ainakin kokeeksi yhteen. Lunnit eivät lähde mihinkään. Niillä ei  ole tänään  kiire.”

Kohtaus  tuo  mieleen  vanhat  kotimaiset  elokuvat,  joissa  kamera  siirtyi  kuvaamaan myrskyävää  taivasta ”kriittisillä” hetkillä.

Toinen  tarina ”Parahin tekninen isännöitsijä”  näyttäisi olevan ulkopuolisia  lukijoita  huvittava kirje  tekniselle  isännöitsijälle  asuntoon  ja taloon  liittyvistä seikokoista. Se  vain  näyttäisi  olevan  sitä.  Tosiasiassa  kyseessä  on  yksinäisen  ihmisen  hätähuuto, ainoalle  henkilölle  jota hän  jonkin  tekosyyn  takia uskaltaa  lähestyä. Huomaammeko  me  arjessammekaan  tällaisia varovaisia avunpyyntöjä, vai  pidämmekö  niitä  huvittavina.

Kolmas  tarina on ”Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa”. Hauskoiltahan  vanhojen  parissuhteiden purkautumisen  syyt  vaikuttavat  mutta  pitäisiköhän  miettiä myös  sitä, ovatko  syyt  aina  toisessa  osapuolessa.  Sinne  suuntaan  olisi  voinut  ainakin  katsoa.

Neljäs  tarina ”Ei, en  haluaisi  tänne  helmenharmaata”  on  taas  erinomainen.  Siinä  on  oikeastaan  kaksi  olennaista  asiaa.  Toinen on se  miten  työstressi  vaikutta  mielikuvitukseen ja  uniin.  Mieli  alkaa  rakentaa  ongelmia  ja  jopa  salaliittoteorioita,  joita  voi  olla  vaikea  erottaa  totuudesta.  Nämä  asiat  vaikuttavat  myös  uniinkin  ja  unettomuuteen.  Toinen  asia  on  juuri  tuo  unettomuus.  Kirjassa  on  hienosti  kuvattu sitä  miten  unettoman  mieli  voi  harhailla  asiasta  toiseen.  Kyseessä  on  tavallaan  ihmismielen toiminnan  kuvaus  joka  kannattaa  tiedostaa.

Viides  tarina ”Skarapee hei, ehkä teoriassa” on  parisuhdehistoriaa  valokuvien  kautta. Ei aikajärjestyksessä, vaan  valokuvajärjestyksessä.  Hieno  ajatus. Mukana  kauniita  ja tuskallisiakin  muistoja.  Tässä  yksi  kaunis:

”Valokuva 10. Skarabee  istuu  minttupöydän alla

pöytä on mintunvihreä

Skarabee  istuu pöydän alla, ja minä otan  hänestä kuvan, ja sen  jälkeen  menen pöydän alle  minäkin

on semmoinen  päivä, että  kuulumme sinne

sinä ymmärrät  minua, hän sanoo

hän sanoo; sinä ymmärrät  minun kieltänikin”

Kuudes  tarina  on ”Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan”. Alkaa  tuntua  jo  yksitoikkoiselta  kirjoittaa, että  tämäkin  on  hieno,  mutta  niin se  on.  Minua  viehätti erityisesti  joukko-opin soveltaminen  vierasjoukkoon ja  ajatuskuplien  lukeminen,  mutta tämä tarina  neitiherrasta poukkoilee  mukavasti, joten on siinä  paljon  muutakin. Lukekaa  itse.

Viimeinen  tarina on ”Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma”.  Kaunis  parisuhdetarina  tämäkin,  joten lopuksi olennainen  vinkki kirjasta:

”A:lla  ja B:llä  on kutakuinkin sama  museokävelyvauhti

se  helpottaa; molemmat ovat  yleiskuvaetenijöitä eivät syventyjätuijottajia”

Tämä  oli todella  hyvä  kirja. Raikas, omaperäinen ja  mukavalla  tavalla erilainen. Erilaisuus  tarjoaa  aina uusia  näkökulmia  tuttuihinkin  asioihin. Asioihin  voi  suhtautua  eri  tavalla  ja  niistä  voi  olla  eri mieltä  mutta  ymmärrys  parhaassa  tapauksessa  lisääntyy.