Italo Svevo; Zenon tunnustuksia

  

Italo Svevo: ”Zenon tunnustuksia”

Weilin+Göös 1984, toinen painos

Italiankielinen  alkuteos ”La coscienza di Zeno” 1923

356 sivua

Suomentanut ja  jälkisanat Mirjam Polkunen

Iatlo Svevo ( 1861 – 1928), oikealta  nimeltään Aron Hector (Ettore) Schmitz) oli italialainen  kirjailija ja  liikemies  Triestestä.  Trieste  kuului  hänen  syntymänsä  aikaan Itävaltaan,  myöhemmin  Itävalta-Unkariin  ja  lopulta  Italiaan. Hän  sai  kuuluisuutta  kirjailijana  vasta 1920- luvulla jolloin James Joyce  nosti  hänen teoksiaan esille. Svevon  teoksia  leimaa  kiinnostus  psykoanalyysiin,  joka  on  myös  ”Zenon  tunnustuksia ”– kirjan  lähtökohta. Psykoanalyysiin  hoitokeinona  hän ei  usko  mutta  sen teoriaan  kyllä.

Kirjassa triesteläisen  Zenon  Cosinin  lääkäri  pyytää  häntä  kirjoittamaan  elämänkerran  psykoanalyysin  tekemistä  varten. Kirjoitus  valmistuu  mutta  Zenon  lopettaa  psykoanalyysin ja  kostoksi  lääkäri  julkaisee  kirjoituksen.

Kirjoitus ei  kuitenkaan  ole  tavallinen  elämänkerta  sillä  se  jakaantuu  eri aiheisiin  liittyviin  osioihin. Tosin  kyllä  niillä  on  myös löyhä ajallinen  jatkuvuus.  Osiot  ovat:

                             Johdanto

                             Viimeinen savuke

                             Isäni  kuolema

                             Avioliittoni tarina

                             Vaimo  ja rakastajatar

                             Liikekumppanuus

                             Psykoanalyysi

Näistä  osioista  saa  jo  käsityksen siitä  mihin  kirjan sisältö painottuu.

Kirjan ensimmäinen  osio ”Viimeinen savuke”  on  niin hauska  ja  koukuttava, että se  houkuttelee  lukemaan  koko  kirjan  ja  se  kyllä  kannattaa. Kirja  on  kaikkinensa  hyvin  kirjailijan  oloisen  miehen  tarina  elämästään  ja  hyvä  ajankuva.  Ajankuvana  se  pitää  lukeakin sillä  mm. naisten  asemaan  ja  kohteluun  liittyvät seikat hävettävät,  kun  ne  suhteutetaan  nykymaailmaan. Rakastajattaren ylläpitoa  pidetään  hyväksyttävänä, tosin  yritetään  kätkeä  vaimolta.  Kummallista  miten  vanhat  asenteet  vieläkin  elävät. Kun televisiossa  vähän aikaa  sitten  haastateltiin  erään seuralaispalvelun  asiakkaita, kuulosti  siltä, että  osa  miehistä  piti seksipalvelujen  ostoa  hyväntekeväisyytenä. Samaan suuntaan  ajatellaan  kirjassakin.  Onneksi  harppaus  noista  ajoista  on  suuri, ainakin  yleisen  mielipiteen osalta..  Psykoanalyysin  soveltaminen  tekstiin  on turhan  suoraviivaista,  mutta  se  ei rajoita  kirjan  luettavuutta.

Kirja on monimuotoinen  ihmissuhderomaani. Suhteet isään,  puolisoon, rakastajattareen, liikekumppaniin  muodostavat  kirjan  jännitteen. Moneen  nykyromaanin  verrattuna  se on  syvällinenkin,  koska vuoropuhelujen  sijaan  asioita  pohditaan  ajatuksissa  ja  pohdittavana  ovat  ongelmat  laidasta  laitaan.

”Elämä ei ole rumaa eikä  kaunista, mutta  kyllä omaperäistä!

Kun ajattelen  lausumaani, minusta tuntui että  olin sanonut jotain  tärkeätä. Näin määriteltynä elämä tuntui aivan uudelta, kuin olisin ensi  kertaa  nähnyt sen  kaikki kaasumaiset, liukoiset ja  kiinteät ilmenemismuodot. Jos  olisin  kuvannut tämän jollekin, joka ei  ole täältä kotoisin eikä  näin ollen  normaalijärjen sitoma, hän olisi  haukkonut henkeään tällaisen suunnattoman  ja  tarkoituksettoman rakennelman edessä. Hän  olisi  kysynyt  minulta: Mutta kuinka  olette  voinut  kestää sen ? Ja kun hän  olisi  tutustunut  yksityiskohtiin, ylhäällä kiertävistä taivaankappaleista, joita voi  nähdä mutta ei  koskettaa, aina  kuoleman  mysteeriin asti, hän olisi  varmasti  huudahtanut: Totisesti  omaperäistä!”

Tämä kirja  kannatti  lukea.

Kirjan  lopussa on Mirjan Polkusen lyhyt  kirjoitus  Italo Svevosta.