E.L. Silvola-Carter: ”Murroksen äärellä ”Sinilintujen kutsu””
S&H Kustannus Oy 2024
283 sivua
E.L. Silvola-Carterin teos “Murroksen äärellä ”Sinilintujen kutsu”” on niin upea ja tärkeä kirja ilmastonmuutoksesta, että toivoisin kaikkien siihen tarttuvan. Voiko kirjan lukeminen sattua oikeampaan ajankohtaan kuin nyt minulla. Parhaillaan on menossa Bakun ilmastokokous ja kirja paljastaa kuinka turhia ja ympäripyöreitä vastaavanlaiset kokoukset ovat aiemmin olleet. Yleensä tärkeitä ratkaisuja siirretään aina vain eteenpäin, vaikka ratkaisut alkavat olla enemmän ja enemmän myöhässä. Samoin tulee käymään myös Bakussa. Todellisten ratkaisujen esteenä ovat maiden ajamat kansalliset edut ja tietysti raha. Bakunkin kokouksen saamattomuuden vastapainoksi kirja osoittaa toisen tien. Kirja on romaani mutta sen esittämä ratkaisumalli aito ja oikea.
Kirja käsittelee ilmastonmuutosta ei tilastojen ja käyrien, vaan sen vaikutusten kautta. Ja nimenomaan sellaisten vaikutusten, jotka konkreettisesti koskettavat ihmisiä. Näin ratkaisujen tärkeys tulee lähelle ihmisiä ja heille tärkeäksi.
Kirjan lähtökohtana on vuosi 2027 ja Washingtonin osavaltio Yhdysvalloissa. Siellä riehuvan metsäpalon seurauksena Nadia menettää miehensä ja kaksi tytärtään ja käytännössä kaiken omaisuutensa. Tulipalo ja sen vaikutukset on hyvin realistisesti kuvattu. Nadiasta ja hänen pojastaan Danielista tulee tavallaan oppaita kirjan tarinaan. Osana toipumisprosessia Nadia osallistuu ilmastonmuutokseen ratkaisuja ajavaan ryhmään ja hänet kutsutaan puhujaksi Manilan ilmastokokoukseen 2029.
Suomi tulee mukaan 2029. Kokoomus on voittanut vaalit ja heidän uusi nouseva tähtensä Noora, joka voiton jälkeen nousi pääministeriksi, joutuu valmistautumaan Manilan kokoukseen, kun presidentti on estynyt. Noora valmistelee mielestään kunnianhimoista ja edistyksellistä ehdosta metsittämisestä osoittaakseen kuinka vahva edelläkävijä Suomi on ympäristöasioissa.
Kirjan alku on vain alkusoittoa kirjan tärkeimmälle annille, kirjan todelliselle helmelle eli kuvaukselle Manilan ilmastokokouksesta. Ilmastokokoukseenhan kokoontuvat maailman johtajan ja siellä on tarkoitus määritellä tärkeät yhteiset suuntaviivat ympäristökysymysten ratkaisemiselle. Kokoukset ovat aina aikaisemmin päättyneet pettymykseen. Maat ovat ajaneet tiukasti kasallisia etujaan, eikä yhteisiä tärkeitä päätöksiä ole pystytty tekemään. Samalta tilanne näyttää nytkin mutta silloin, ehkä se kaikkein vahvin toimija ottaa ohjat käsiinsä.
Eli ilmasto. Manila jää kaikkien aikojen voimakkaimman pyörremyrskyn alle. Koko kaupunki ja ilmastokokouksen osanottajat yritetään evakuoida. Valtionjohtajien ja tärkeimpien vieraiden osalta evakuointi epäonnistuu ja he joutuvat suojautumaan suureen mutta sen verran vanhaan hotelliin, ettei sen kestävyydestä voida olla varmoja. Kriisitilanne synnyttää valtionjohtajien keskuuteen aivan uudenlaisen tunnelman ja alun kärjekkäidenkin keskustelujen jälkeen avoimuus uusien näkemysten kuuntelemiselle kasvaa. Noorakin joutuu uudessa tilanteessa toteamaan:
”Kokouksen alkuperäisellä agendalla olivat olleet pitkälti metsittämistä koskevat hankkeet. Kuinka tyytyväinen hän olikaan itseensä ollut noin viikko sitten keksiessään mielestään hyvän ratkaisun. Mutta kuinka näpertelyltä kaikki vääntö Suomen hakkuumääristä nyt tuntuikaan. Suomen edun kärkkyminen suorastaan pikkumaiselta. Yksittäisistä asioista vääntäminen oli käsittämätöntä tyhjäkäyntiä, pitäisi saada iso kuva kohdalleen.”
Samanlaisia ajatuksia heräsi varmaan muissakin ja kun samassa tilassa oli myös amerikkalainen ilmastotukija Walter, joka esitteli osanottajille Boycen hiiliosinkomallia, jolla ilmastotoimien kustannuksia rahoitettaisiin ja hyötyä jaettaisiin, sai se niin laajan kannatuksen, että vaikka sen käyttöönotosta ei uskallettu päättääkään niin kokouksen nimissä päätettiin maailmanlaajuisesta kansanäänestyksestä. Ratkaisut annettiin lopultakin ihmisten käsiin.
En kerro käydyistä keskusteluista tässä enempää. Ne ovat mielenkiintoisia, kun eri maiden edustajat esittelevät omia kantojaan puolesta ja vastaan. Parhaimmillaan nuo keskustelut auttavat ymmärtämään ristiriitaisia mielipiteitä ja se on tärkeää. Tähän liittyy myös ainoa miinus, jonka kirjalle antaisin. Maiden edustajat ovat liian usein kuvattu stereotyyppisinä hahmoina. Stereotyyppeinä heillä on meidän käsitystemme mukaisia ominaisuuksia ja mielipiteitä. Nämä käsitykset voivat olla oikeita tai vääriä mutta hyvin usein ovat toisen ymmärtämisen esteitä.
Minun on pakko lisätä tähän loppuun erään lempirunoilijani Rainer Maria Rilken runo ”Ovensuu” (Rainer Maria Rilke: ”Kuvien kirja”, suomentanut Arja Meski, Poesia 2024)
”Kuka lienetkin: illalla ovesi avaa,
jätä majasi tuttu, turvaisin,
talosi lähellä kaukaisuuden rajaa:
kuka lienetkin.
Vaikka silmäsi vaipuvat katseluun
vain vanhan kuluneen kynnyksen,
niillä hitaasti nostat mustan puun,
sen asetat taivasta vasten: solakan, yksinäisen.
Ja maailma tehty on. Niin suuri maa,
kuin sana, jota hiljaisuus kypsyttää.
Ja kun tahtosi sen merkityksen ymmärtää,
sen katseesi hellästi luovuttaa…”
Arja Meski on selvittänyt runon taustaa ja mukailen sen tulkinnassa häntä. Ovi on aukko, josta voi astua omia ahtaita nurkkia todellisempaan maailmaan ”Ja kun tahtosi sen merkityksen ymmärtää” osaa myös omaan elämäänsä ja toimintaansa suhtautua kokonaisuutta ymmärtäen.
Kiitos kirjasta E.L. Silvola-Carter.
Ylhäällä olevassa kuvassa on kirjan vierellä Maarit Lassilan patsas ”Itämeren tytär”. Ympäristöasioista muistuttava teos sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti