Markku Pääskynen: ”Hyvä
ihminen”
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2018
198 sivua
Hyvän kirjan ei tarvitse
jättää lukijalle hyvänolon tunnetta. Sen sijaan tunteiden rajapinnat
saattavat synnyttää uusia ajatuksia,
kun ei ole mahdollista
tyytyä totuttuihin ratkaisuihin, kummemmin miettimättä. Täytyy sanoa, että tämä
kirja jätti vähintäänkin
hämmentyneen olon.
Kirjan alku tuo
mieleen Camus:n
”Sivullisen”. Vaikka päähenkilö
onkin auttavainen, tuntuu
hän pääosin olevan
yksin ja ulkopuolisena
tarkkailijana. Hän ei tunnu olevan
osana ympärillä olevaa
elämänvirtaa, vaikka hän
sen näkeekin ja havaitsee, jopa siihen osallistuukin mutta
ei tunne. Camus:n kirjasta
poiketen hän kuitenkin
päättää tehdä jotakin.
”Päiväkirjaan kirjoitin
haluavani opiskella muiden ihmisten
auttamiseen tähtääviä aineita
ja lakata opiskelemasta tieteenaloja
jotka ainoastaan keräävät tietoa, luokittelevat, kokeilevat, hajottavat
osiin, kokoavat uudelleen, määrittelevät, päättelevät ja arvioivat todennäköisyyksiä.”
Ulkopuolisuus
jatkuu kuitenkin läpi koko
kirjan. Ja se johtuu päähenkilön kahdesta hahmosta
jotka kulkevat erillään ja
menevät päällekkäin.
Selvimmillään nämä hahmot
näkyvät päivä- ja yöhahmoina ja
niiden pitäminä erillisinä
päiväkirjoina. Tietyllä
tavalla myös mies- ja
naishahmot sekoittuvat ja
omat kokemukset ja
muistot muiden kokemuksiin
ja muistoihin. Päähenkilön elämään
liittyvät myös erilaiset
myytit, uskomukset ja teoriat, kuten
mm. Rudolf Steinerin näkemys
ihmisen elämän 7-vuoden
jaksotuksesta tai Tiibetiläisen kuolleidenkirjan tekstit.
Kirja on kuitenkin
myös päähenkilön elämäntarina, jonka osana käytännössä tai
mielikuvituksen tuotteina ovat
myös muiden hahmojen
kokemukset. Kirjan voikin lukea
monella tavalla. Vain
päähenkilön kautta tai
etsimällä kokonaistotuutta myös muiden ihmisten reaktioista. Kun näistä muodostaa kokonaiskuvaa, on syytä
miettiä mitä se totuuskin oikein on, kun esimerkiksi erilaiset ryhmittymät
näkevät maailman asiat
niin eri tavalla.
Kaikista
tapahtumista huolimatta myös luettuani
kirjan tuli mieleen Camusin ”Sivullinen”.
”Ja minä näen tulevaisuuden
hyvin selvästi. Voi rakas pieni poikaparkani, sinä et tiedä millainen
sinun isäsi on, kunpa voisin kertoa sinulle miksi mutta kun en voi, en tiedä varmaa vastausta, en koskaan
ole tiennyt yhtäkään varmaa vastausta.
Minä niin kovasti halusin tehdä hyvää! Ja sain aikaan niin paljon pahaa!
Minulla on vain kokoelma selityksiä joita kukaan ei usko, värikylläisiä muistoja tapahtumista
joita ei ole ollut ja päiväkirjoja
joista ei tiedä mitä ne sisältävät. Ne minulla on, ja sinut, ja sinut, ja sinut.”
Kirjan loppulauseissa
sivullisuus tai ulkopuolisuus
niin muista kuin
itsestäkin vielä korostuu.
”Lähden ja suljen oven. Seison
käytävällä, lukittujen ovien ulkopuolella. Aika pysähtyy, käytävä pyörii ja koko maailma
sen mukana. Minusta tuntuu kuin olisin
seissyt tässä koko ikäni. Kukaan ei näe
minua. Kukaan ei auta minua. Kukaan ei tunne minua.”
Markku Pääskysen
kirjat ovat mielenkiintoisia. Hyvin kirjoitettuja
ja ennen kaikkea ajatuksia herättäviä. Ja hämmentäviä. Ja mikä tärkeintä
– niitä haluaa lukea lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti