Helena Sinervo: Armonranta

Helena Sinervo: ”Armonranta”

WSOY 2016

403 sivua

Tämä  oli  hieno  kirja  lukea. Kieli  on  luontevaa  ja  huoliteltua ja  lauseet  paikoin  jopa  runollisia.  Ei  kuitenkaan  kevyt,  sillä asiat  käsitellään niin kuin  ne  ovat, kaunistelematta.

Kirjassa  on  monta  teemaa  mutta  yksi  keskeisistä on rakkaus.  Kaikin tavoin  ja  kaikkialla  elämään  vaikuttavana tekijänä, osana aitoa  elämää. Joku  voisi  sanoa, että  kyseessä on  kahden  naisen  välinen  rakkaustarina  mutta  sitä  kirja ei yksistään  ole. Rakkautta  käsitellään  laajemmin  niin  miesten ja  naisten, lasten  ja  vanhempien ja sisarusten  välillä.  Myös rakkauden  vastaanottamisen  ja  antamisen riittävyyttä  pohditaan  hyvin  ja  kauniisti. Ja tietysti  anteeksiantoa ja kiintymyksen  ja  rakkauden  eroja. Tärkeitä aiheita meille  kaikille.

Kirjan  runkona  on naisparin  matka tapaamaan  toisen kuolemansairasta isää. Jos ei  oteta  huomioon  keinohedelmöitykseen  liittyviä  keskusteluja, voisi  kyseessä  olla  minkä  tahansa  parin  matka.  Kirja  on  kirjoitettu  niin  hienosti, että väkisinkin  joutuu toteamaan, että aivan  samassa  maailmassa  ja  samojen  ongelmien  parissa  aikaamme  vietämme,  oli  parisuhteemme  mikä  tahansa. Asia  joka  on  itsestään selvä  mutta  kutenkin  monelle  niin  vaikea. Ajattelinkin, että  olisimmekohan  me  jo  valmiita  ymmärtämään  laajemminkin, että  toisia  kunnioittava  erilaisuus  on  aivan  luonnollista  ja  hyväksyttävää.  Ainakin  tämä  kirja  auttaa  asiassa.

Kirjassa on  oikeastaan   neljä  kertojaa. Helena, Heta, Helenan  isä  mm. C-kasettien  kautta  ja Helenan  isoisä  muistikirjojensa  kautta. Lisäksi epilogina  toimii  kirjan  loppupuolen  metromatkat  tytön kanssa (kirjassa  puhutaan tytöstä ei  tyttärestä).  Nämä  yhdessä  luovat kuvan  suvun  historiasta noin sadan  vuoden  ajalta. Tähän aikaan  mahtuu tapahtumia niin  perheen  sisällä  kuin  yhteiskunnassa  ja  maailmassa niin  paljon, että  kirja pitää  otteessaan koko ajan. Kirja  ansaitsisi  paljon enemmän  huomiota  kuin se  on saanut.

Kirja  on  osaltaan  omaelämänkerrallinen  ja  pelkäsin jäisikö siitä  tirkistelijä-olo. Ei  jäänyt.  Kirja  on  kirjoitettu aidon rehellisesti niin, että  kirjan  henkilöt  ovat  kirjan  henkilöitä, eikä ole  tarvetta  hakea  yhtäläisyyksiä tekijään. Todellisuus  lisää  vain  kirjan  aitoutta.

Minusta  tämä  on romaanina  parempi  kuin Finlandia-palkittu ”Runoilijan talossa”. Tosin  sillä  kirjalla  on paljon muita  ansioita.  Hienoja  lukukokemuksia  molemmat.