Olga Tokarczuk: "Päivän talo. yön talo"

 

Olga Tokarczuk: ”Päivän talo, yön talo”

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019, ensimmäinen painos 2004

377 sivua

Suomentaja Tapani Kärkkäinen

Puolankielinen alkuteos ”Dom dzienny, dom nocny” 1998

Venäläisissä klassikoissa  on usein  ihan  oma  tunnelmansa ja tyylinsä  joista  ne  heti  tunnistaa. Sama  on oikeastaan  puolalaisessakin  kirjallisuudessa.. Olen  ajatellut, että  se  on osittain  myös  uskonnon  vaikutusta  ja siihen  vähän  viittaisi  myös  tyylien  erot  maiden  välillä. Uskonnolla  on  Venäjällä  ja  Puolassa  hiukan  erilainen  asema,  vaikka  molemmissa  se  on  merkittävä. Uskonnon  vaikutus  ihmisten  elämään  ja  arkeen  näkyy  vahvasti  myös Olga Tockarczuk:n  kirjoissa, vaikka ne  eivät  uskonnollista  kirjallisuutta  olekaan.  Uskonnon vaikutus  on  mukana  perinteiden  ja  legendojen  kautta. Kirjassa  nykyhetki, menneisyys  ja legendat vuorottelevat  ja  lomittuvat, eikä ajalla  ole  merkitystä lukunautinnon  kannalta.

Kirjailija  Juha Siro  on Tokarczukista  puhuessaan  usein  sanonut, että  ”hän  kirjoittaa  ikuisuutta  varten”. Tuota  paremmin  ei Tokarczukin  kirjallisuutta  voi  luonnehtia. Lainaan  tähän  yhden  pätkän kirjan alkupuolelta kohdasta ”Unet”:

”Kun unet toistelevat menneisyyden tapahtumia, kun ne möyhivät niitä, muuntavat ne kuviksi ja sirottelevat niitä merkitysten siivilän lävitse, minusta alkaa tuntua että menneisyys on jäävä ikuisiksi ajoiksi aivan yhtä vieraaksi ja tunteettomaksi kuin tulevaisuuskin. Se että olen kokenut jotakin ei lainkaan merkitse että olisin ymmärtänyt sen merkityksen. Siksi pelkäänkin menneisyyttä yhtä  paljon kuin tulevaisuutta. Voisi vaikka käydä ilmi, että jokin  asia minkä olen aina luullut tuntevani ja mitä olen pitänyt pysyvänä ja vakaana, onkin tapahtunut jostain aivan muusta syystä ja jollakin minulle  vieraalla  tavalla. Että tuo asia on johdattanut minut jonnekin aivan muualle enkä tajua minne; että olen  ollut sokea, olen ollut  unessa. Mitä  minun silloin pitää tehdä nykyhetkelle?”

Lukijalle  kirjan alkusivut  olivat  hapuilua  mutta  viimeistään ensimmäisen  ”Unet”-otsikon  jakso  tempaisi  mukaansa  ja  siitä  eteenpäin  kirja  piti  koko  ajan yhä tiukemmin  otteessaan.  Pitkin  kirjaan  on  myös  pieniä  asioita,  joihin  kuin  huomaamatta  törmää  myöhemmin uudelleen. Sellainen  on  esimerkiksi  kirjan  alussa  metsästä  löytynyt   ja puhki ruostunut DKW. Kaikki nämä sattumat  tuovat  esille sen, miten  monenlaisia yhteyksiä  ja verkostoja elämä ja aika  ihmisten  ja  tapahtumien välille  voi  muodostaa. Emme osaa niitä aavistaa,  saatikka  ennakoida.

Minulle  kirjan  hienoimpia  osia  olivat  juuri  nuo ”Unet” sekä ”Kümmernis-legenda”  ja  tarina Paschaliksesta eli ”Kuka kirjoitti pyhimyksen elämänkerran ja mistä hän tiesi sen kaiken”. Kaikki  tarinat  jatkuvat  pieninä  pätkin  pitkin  kirjaa  ja  ne  lomittuvat  nykyaikaan  ja muihin  tapahtumiin.  Erityisesti kertojan omaan elämään ja naapureihin mm. Martaan, jonka  lyhyet elämänviisaudet  ovat hienoja  ja  niin  todellisia. Tällainen  jaksotus  tekee  kirjasta  yllättävän  helppolukuisen ja tapahtumista  tietyllä  tapaa  ajattomia.  Kümmernis-legenda  ja  Paschaliksen  tarina  nostavat  esille  kysymyksen  naisen  asemasta, vanhoillisen  kirkon  suhtautumisesta  naiseen, naisvihan perisynnin takia, homoseksuaalisuuden, joka  munkkien  mukaan  on niin  pieni  rikos, ettei  sitä  tarvitse  edes  mainita  messussa. Lisäksi esille  nousee  kysymys siitä  mitä  tehdä,  kun  tuntee  olevansa  väärässä  ruumiissa. Paschalis haluaa olla  nainen. Nämä  ovat  kaikki  myös  ajankohtaisia  kysymyksiä ja kirjan  ansio on, että se sitoo ne  ihmisiin ja asenteisiin,  eikä vain  aikaan.

Haluan lainata  tähän   vielä  pätkän Paschaliksen ajatuksista  hänen  kirjoittaessaan  Kümmernisin-legendaa:

”Pascaliksesta tuntui että tärkeää ei ole vain  kirjoittaa miten asiat olivat ja nimetä tapahtumien ja tekojen sarjat; yhtä tärkeää ja kenties vielä tärkeämpää on jättää paikka ja tila sille, mitä ei ollut, mitä ei koskaan tapahtunut, mikä olisi  voinut sattua jos vain  joku olisi sen kuvitellut. Pyhimyselämänkertaan kuuluu myös kaikki se mitä siinä ei ole.”

Kirja  lomittaa eri aikoina  tapahtuneet  asiat  ja  eläneet  ihmiset  yhteen  ikään kuin ajalla  ei  olisi  merkitystä. Eikä  sillä  olekaan,  kun  katsotaan  asioita  ihmisyyden  ja elämän sekä kaikkeuden  kannalta. Erilaiset  tarinat  tuovat  näkökulmia  elämään  ja  laajentavat  lukijan  ja  yksittäisten  ihmisten  kokemuspiiriä.

Kirjassa  on tärkeää  inhimillinen  ote ja kokemukset  ei niinkään  ratkaisut  ja tietysti  sienet. Sienet  ovat  kertojalle  tärkeitä  ja  kirja  sisältää  myös  useita sieniruokien  ohjeita.  Yksi  ohjeista  on  sellainen, jota  ei kannata  kokeilla. Se  on ”Valkokärpässientä smetanassa”.  Kirjassakin  sen  nauttimisella  on  kohtalokkaat  seuraukset, joten  on  liitä  tähän  reseptiä. Varsin epäluotettavalta  vaikuttaa  myös  ohje ”Kärpässienikakku”.

Kirjan  lopun tarinat ”Mies ja nainen”  ja ”Nainen ja mies”  voidaan  tulkita  monella  tavalla. Tarinoissa  nainen  ja  mies  päättävät  keskittyä  oman  elämänsä  nautintoihin  ja mm. päättävät  olla  hankkimatta  lapsia. Tarinan  loppu  on toivoton ja  onkin  syytä  kysyä, riittääkö  oman  onnen  tavoittelu  koko  elämän sisällöksi. Tuntuu  siltä, että  tämän  kysymyksen  esittäminen  on  hetki  hetkeltä  ajankohtaisempaa.

Nobelin palkintojen  valintoja  on usein arvosteltu  ja  aiheestakin. Olga Tockarczukin  kohdalla  valinta  on  osunut  aivan  nappiin. Hänen ensimmäinen  suomennettu  romaaninsa ”Päivän talo, yön talo”  on kerrassaan  upea,  myyttinen, todellinen, mielikuvituksellinen, tosi, salatun hauska  ja ennen  kaikkea  ajatuksia  herättävä.

Erityinen  kiitos  myös  suomentajalle (Tapani Kärkkäinen) kieli on  kaunista  ja  nautinnollista  lukea.