Paavo Rintala: "Jumala on kauneus"

 

Paavo Rintala: ”Jumala on kauneus”

Otava 1960, neljäs painos

285 sivua

Kirjansa alkuun Paavo Rintala on lisännyt kommentin:

”Niille, jotka seuraavasta tuntevat mielessäni olleen henkilön, huomautan, että tämä teos ei ole elämänkerta eikä edes elämänkertaromaaniksi tarkoitettu. Tämä on romaani kauneuden kokemisesta.”

Tämä  kommentti  on aiheellinen,  sillä  vaikka taiteilijan, Vilho  Lampi  (19.7.1898 – 17.3.1936),  kirjasta helposti  tunnistaakin, ovat  kirjan aiheet taiteen kokemisesta ja näkemisestä, taiteellisesta ilmaisusta ja taiteilijasta itsestään  osana  ympäristöään yleisiä,  ja  pien- tai suurpiirteisesti  tuttuja  kaikille  taiteilijoille. Vilho  Lammelle  nämä  asiat  olivat  suuria.

Minua  innosti kaivamaan  tämän kirjan  esille Hannu-Pekka Björkmanin kirja ”Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen”.  Björkman kertoo siinä hienosti taideteoksen  näkemisestä (ei siis katsomisesta). Itse kävin aikanaan  Helsingin taidetalossa katsomassa Vilho Lammen laajan  näyttelyn 1980. Näyttely  teki vaikutuksen. Tällä hetkellä  on Vilho  Lammen  näyttely Helsingin taidemuseossa (HAM) 18.10.2020 saakka. Tämä näyttely kannattaa  käydä katsomassa  (sitten kun koronaviruksesta selvitään),  sillä  siellä on esillä  myös teos  siltatansseista. Tuolla teoksella  on tärkeä  asema  kirjassakin.

Tähän maalaukseen  liittyy  myös osaamattomuuden  demonin tappaminen. Taiteilijan työn aloittamisen  vaikeus on  kirjassa  kuvattu  vahvasti. Kun demonin saa karistettua niskasta, purkautuu  luovuus  vyörynä. Mutta vaikka luovuutta  riittää, riittääkö muilta  ymmärrystä taiteelle. Nämä ovat niitä taiteen tekemisen  peruskysymyksiä,  joihin useimmat  taiteilijat  törmäävät. Siltäkin kannalta kirja  voi olla monelle  lohdullista  luettavaa, kun huomaa ettei  ole  omassa tilanteessaan yksin. Vilho Lammelle tällaista lohtua ei  ollut  tarjolla.

Tärkeä  jakso  on kirjan taiteilijan  maailmankatsomuksen  muuttuminen taiteen ja kauneuden  tajuamisen  myötä. Hän  on  alussa  vielä Mussolinin ja IKL:n kannattaja  ja jopa  esiintyy  IKL:n  tilaisuuksissa. Pariisin  matka  ja tutustuminen  Vermeerin  ja van Gogh:n taiteeseen  muuttaa  käsitykset  täydellisesti.

”Kun hän mielikuvissaan asettaa rinnakkain Vermeerin ja Mussolinin – toinen inhimillinen Ompelijattaren maalari, toinen suuri  kansojen  johtaja – Mussolinista ei jää jäljelle  mitään. Mussolini on massojen ruhtinas, ajan suuruus. Vermeer on ruhtinas kaikkina aikoina, ja kaikille jotka ymmärtävät. Hän edustaa elämää.

-  Mutta moukille Vermeer pysyy iäti salattuna ruhtinaana. Siksi Vermeer on vallassa vuosisadasta toiseen.

- Moukat näkevät vain Mussolinin.

- Siinä on ero.

- Minun on opittava näkemään ihminen … ihminen.”

Van Gogh: maalaus ”Päivälepo” vaikuttaa  sitten  lopullisesti  taiteilijan  näkemyksiin  ja taiteellisen  työn  suuntaan:

” -   Maalaisukot nytkin ympäri maapalloa käyvät päivälevolle niin kuin tuo ukko tuossa. Ja nainen viereen. Nämä ovat  sitä  väkeä joka ensisijaisesti ja ennen muita pitävät maailmaa pystyssä. Kaksi sirppiä Ja kengänronttoset. Niiden varassa maailma elää. Nämä niitä kannattavat. Sirpit ja kengänronttoset ja huonot housut, putoamaisillaan, ja pitkä hame, narulla vyötäröltä sidottu.”

Kirjan tärkeintä  antia  on se, että se auttaa näkemään  taulut, monesti  taulun esittämän  kuvan  takaa tai sen  läpi. Kirjan taiteilijankin  ongelmana  oli se, että  ihmiset  näkivät  vain  kuvan, eivätkä taiteilijan ”sanomaa”. Se  on  varmaan ongelma  muillakin  taiteilijoilla.  Kirjan  taiteilijalla  kuvien  takaa  löytyy  kauneuden  maailma,  joka näkyy  oksien  takaa,  tai jonne on reitti  avoinna  olevasta komeron  ovesta.

”Tämä kauneuden maailma on semmoinen, että siitä voi antaa tietoja vain maalaamalla. Mutta kun oikein ympäri käydään, molemmat maailmat kuuluvat lopulta yhteen ja samaan. Niin, että jos on olemassa maalari, joka tuo tuoreita tietoja Kauneuden maailmasta, semmoisia, joita ihmiset tarvitsevat ja joista he eivät ole ennen kuulleet, sitä maalaria voi sanoa Kauneuden Jeesukseksi Kristukseksi. Samaa asiaa se loppujen lopuksi ajaa. Ja on niitä muutamia semmoisia Jeesuksia ollutkin.”

Kirjailija  kuvaa  kuinka  lapsilla  on vielä näköala  kauneuden  maailmaan. Asia on kuvattu  hienosti pikkutytön  muotokuvan  maalaamisen  yhteydessä. Kasvattajat ja yhteiskunta pyrkivät  sulkemaan  tuon  reitin  ja onnistuvatkin  siinä. Myös taiteilijan kohtalo ratkeaa siinä, kun  hän huomaa, että hänen reittinsä Kauneuden  maailmaan  on  suljettu:

” -  Oi, äitini,  Kauneus!

-    Minun epätoivoni on siinä, etten näe Sinua enää.”

Kirjan viimeinen kappale ”Museotyöt” on eräänlainen epilogi. Se kautta  voi  pohtia  ketkä  ja  miten tie Kauneuden  maailmaan voidaan  katkaista.

Jokaisen taiteilijan  maailma  ja elämä on varmaankin paljon moniulotteisempi  kuin  mitä sen  kirjassa  pystyy  esittämään. Niin  varmasti  myös Vilho Lammen. Siksi  kirjan  alkulause siitä, ettei  kirja  ole  elämänkerta,  vaan  romaani kauneuden kokemisesta,  oli  aiheellinen.  Tuon  tavoitteen Rintala saavuttaa  kirjassaan  komeasti.