Annika Idström: "Veljeni Sebastian"

 

Annika Idström: ”Veljeni Sebastian”

WSOY 1985, toinen painos

169 sivua

Annika Idström (1947 – 2011) on kirjailijana jäänyt, ainakin  suomalaisella  puolella,  turhan tuntemattomaksi , vaikka  hän oli kahdella  teoksellaan  (Veljeni Sebastian  ja Kirjeitä Trinidadiin)  ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Vaikka  taustaltaan Idström oli suomenruotsalainen, hän  kirjoitti  suomeksi. Kaikkiaan Idströmiltä  ilmestyi  viisi  teosta.  Kirjat  ovat kaikki omanlaisiaan mutta kaikki myös hyviä  ja  kiinnostavia.

Olen itse syntynyt  samana  vuonna  kuin Idströn  ja jotenkin hänen  kirjojensa  miljöö  ja ”ajan henki” on aina tuntunut  kotoisalta. Nyt koronan aikaan  otin  uudelleen luettavaksi omasta  mielestäni  hänen kiinnostavimman  kirjansa ”Veljeni Sebastian”.

Kirjan  ”sankari” on 11-vuotias  Antti, vaikka  tarina  kertoo toki  hänen elämästään  hiukan  pidemmältäkin ajanjaksolta. Antti  tuo mieleen sarjakuvan ”Lasse ja Leevi” (Calvin and Hobbes). Vaikka sarjakuvan Lasse  on vasta kuusivuotias,  on  hän samalla  tavalla  kaikkitietävä ja pikkuvanha  ja  usein epäonnistumisetkin  voitoksi  kääntävä.  Antti  on teräväpäinen, koulukiusattu poika, jolla on kompleksinen ja jopa insestinen  suhde äitiin  ja osin  myös  muihin vanhempiin naisiin (opettaja). Antin omistushalu  äitiin aiheuttaa  ongelmia  äidin miesystävien  kanssa.

Antti  kertoo  tarinansa ikkunalaudalla  istuen  ja  täydentää  kertomustaan muistiin kirjoittamillaan  havainnoilla. Antti  pitää  kortistoa  ihmisistä ja  kirjaa havaintojaan  muistiin. Kaikkea  tätä  voisi  pitää Antin elämäntarinana. Sitä se ei  kuitenkaan  ole. Minusta  kyseessä  on mahdollinen  elämäntarina. Tarina jollaiseksi Antti  sen mielikuvissaan  muodostaa, kuvittelee ja  toivoo. Toisaalta  tällainen  kuviteltu  tarina  voi  kertoa elämästä ja ihmisestä  enemmän  kuin varsinainen elämä. Siinä  nimittäin  korostuvat asiat,  jotka kertojalle  ovat  tärkeitä  ja se  miten  hän  olisi ne hoitanut, jos  olisi  voinut. Tämä on minusta  kirjassa  upeinta ja myös omaperäisintä. Lukija ei  välttämättä tiedä  mikä on aitoa todellisuutta  ja mikä toivottua  todellisuutta. 

Kirjan pidempi  yhtenäinen  jakso, Mikan  ilmestyminen  Antin ja Kaarinan elämää, sisältää elämän koko kirjon rakkaudesta perheväkivaltaan ja myös tietyllä tavalla antautumiseen Mikan palatessa takaisin  Kaarinan luokse. Kaikkea ei voi muuttaa. Ehkäpä se kuvaa  myös Antin kasvamista ja irtautumista entisestä. Anttimaiseen tapaan hän yrittää  tulkita pakollisen muutoksen  voitokseen.

” -  Lastenkutsut ovat aina kyllästyttäneet minua. Itse asiassa ne ikävystyttävät minut kuoliaaksi. Puhalsin pilliin jonka olin voittanut onginnassa ja käskin vieraiden välittömästi poistua. Kymmenessä minuutissa se tapahtui. Istuin nojatuolissani tyhjässä huoneessa, Serpentiinejä, mehupillejä, karamellipapereita, laseja, likaisia kakkulautasia ja ilmapallo joka vaelsi ovea kohti, kynnyksellä se pysähtyi, hypähti kevyesti ylös ja jatkoi matkaa eteiseen.”

Kirjan kolmannessa osassa ja sen lopussa Sebastian palaa Antin elämään. Hyvässä  ja pahassa. Sebastian on eräänlainen ideaalihahmo ja esikuva, jonka ystävyyteen Antti on aina pyrkinyt. Sebastian antaa toivoa mutta tuo myös pettymyksiä.  Sebastianin lumo kuitenkin säilyy. Osa kokoaa kirjan  tarinoita  yhteen mielenkiintoisella ja myös  tuskallisella  tavalla.  Tuo tuskallisuus ja herääminen saa Antin sitten istumaan  ikkunalaudalle,  mutta hän antaa kuitenkin tulevaisuudelle vielä  mahdollisuuden, ja sitä  kuvaa  Sebastianin  kirje, johon  kirja loppuu. Ilmeisesti Antille  uskon tulevaisuuteen  pitää  henkilöityä ja konkretisoitua Sebastianiin.

En paljasta  juonta,  mutta  kannattaa  muistaa  mitä  Antti sanoi Tarulle:

”Sanoin mitä ajattelen, etten usko että Sebastian tulee enää koskaan, että Sebastian ei ole sitä mitä me luulimme, että häntä ei oikeastaan ole olemassakaan.  Taru ei ymmärtänyt. Jostain syystä hän antoi itsestään väärän kuvan tai me käsitimme väärin. Kun tarvitsimme häntä eniten, hän oli poissa, hän katosi. Hän jätti minut monta vuotta sitten, nyt hän on jättänyt sinutkin.”

Tämän kirjan voi lukea ja kokea toisellakin  tavalla. Minusta kuitenkin todelta tuntuvan  ja mielikuvituksen  rajalla  liikkuminen  ja sen kummallakin  puolella  poukkoilu  on tämän  kirjan  voima.  Tämä on mielenkiintoinen  ja hyvä kirja. Ansaitsee paljon suuremman lukijakunnan.