Mia Kankimäki: "Naiset joita ajattelen öisin"

Mia Kankimäki: ”Naiset joita ajattelen öisin”

Otava 2018

447 sivua + kuvat 16 kpl

Aluksi lainaus Kari Peitsamolta:

”Kauppaopiston naiset, ne todella kääntää mun pään

 Kauppaopiston naiset, ne todella kääntää mun pään

 Kauppaopiston naiset, ne todella kääntää mun pään.”

Näin lauloi  aikoinaan Kari Peitsamo  ja Akkulit. Nyt kun  olen lukenut Mia Kankimäen  kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin”, niin  nyt aivan  muut naiset  saavat pään kääntymään. Kauppaopiston naisia kuitenkaan  väheksymättä. Kirja on kauniisti  kirjoitettu kunnianosoitus, ei ainoastaan kirjan  naisille,  vaan naisille  yleisestikin ja siten  myös näille  kauppaopiston naisille.

Tähän tekstiin  liittyvässä  kuvassa on kirjan  lisäksi Olavi Paavolaista esittävä  patsas sen  takia, että kirjaa lukiessa  Paavolainen  tuli  mieleen. Kirjassa on samaa valppaasti ympärille  katsovaa ja vaikutteille  altista, uuden  etsimisen  henkeä  kuin  Paavolaisenkin  kirjoissa. Haetaan  ymmärtämistä asioille  mutta  ollaan  avoimia  myös kaikelle  uudelle.

Kirjan ensimmäinen osa on oikeastaan matkakirja Afrikkaan  ja myös Karen Blixenin elämään. Molempien osalta ennakko-odotukset  ja kokemukset poikkesivat toisistaan. Se ei olekaan  tärkeää. Tärkeää on, että hyväksyy  ja  ymmärtää muutokset.

”Ajattelen, Karen, ettet ehkä ollutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi.

  Mutta ei se mitään, Karen, sellaisia me olemme.”

Kerrassaan upea jakso kirjassa,  vaikka sellainen koko kirjakin  on.

Yksi  kiinnostavimmista osioista  oli tutkimusretkeilijöitä  koskeva, koska  ainakin  minulle  kyseiset  henkilöt olivat tuntemattomia ja  heidän  toimintansa  tuntematonta. Naisten suoritukselle  on pakko  nostaa hattua, koska  he  suorittivat  tehtävät  ilman  tukiverkostoja, niukoilla  budjeteilla  ja useimmiten pukeutuneina  tavalla, joka  vastasi  säädyllisyyden  mutta ei  tehtävien  suorittamisen  vaatimuksia.  Lisäksi  he  joutuivat  olemaan aina vähättelyn ja pilkan  kohteina. Onneksi saavutukset  ja  heidän  julkaisujensa  menestys kuitenkin  puhuu  puolestaan. Tässäkin  jaksossa  mielenkiintoisten  tarinoiden  lisäksi  lukija saa herkutella  kirjoittajan osuvilla  kommenteilla, jotka  yhdistävät  tarinoita  nykypäivään.

Kirjan osiossa  ”Taiteilijat”  on alussa  tarpeellinen  ja  perusteellinen  kuvaus  naisten  asemasta 1400-1500 luvun italiassa. Se osoittaa,  kuinka paljon  kärsimystä  oli ylhäistenkin  naisten  elämässä  ja kiiltokuvamaisen kauniiden  muotokuvien  takana. Naisten vaihtoehdot elämässä  riippuivat  asemasta  mutta  olivat  vähäiset. Silti  löytyi  silloinkin  naisia, jotka väkisin raivasivat  itselleen  haluamansa  polun, kirjan vaihtoehdon d).

Tämä taitelijat osio sai kyllä hien  nousemaan  otsalle,  sillä  jouduin  häpeäkseni  tunnustamaan, etten heitä  tuntenut. Tosin, kuten  kirjassa osoitetaan, heidän teoksiaan ei  juuri  taidemuseoistakaan  löydä. Heidän tarinansa saa  kyllä onnellisen  ja parempaa tulevaisuutta  lupaavan  lopun, kun kirjailija myöhemmällä  matkallaan törmää Firenzessä  naistenpäivän kulkueeseen:

”Porukkaa on valtavasti, mikä karnevaali, naisia tulee aina vain lisää, he kantavat kylttejä ja valokuvaan niitä minkä ehdin, niihin on piirretty munasarjojen kuvia, niissä  vaaditaan itsemääräämisoikeutta, autodetermiminazione, oikeutta päättää omasta ruumiistaan, oikeutta olla ryhtymättä synnytyskoneeksi ja Sassettin tyttäreksi.

  Sitten vihdoin ymmärrän mitä tämä tarkoittaa: anno domini 2017 Firenzen naiset ovat vihdoinkin päässeet kaduille, ulos makuuhuoneista, keittiöistä, kellareista ja varastoista, ja se on niin hienoa, etten melkein saa henkeä.”

Tämä on  tavattoman hienosti  kirjoitettu  ja koottu  kirja. Siinä on myös sopivasti huumoria, joka on lämpimän hykerryttävää. Valtavasta tietomäärästä  huolimatta  teksti  pitää  otteessaan  ja  kirjoittajan kommentit ja omat  matkakokemukset  yhdistävät  asioita  nykyaikaan  tavalla,  joka  ainakin  minut  sai  pohtimaan  sitä, olemmeko  sittenkään  tulleet  noista  ajoista  niin kauas kuin  luulemme. Muutama  päivä  sitten Hesarissa oli artikkeli  jossa  todettiin, että suurin osa  maahanmuuttajanaista on korkeasti koulutettuja. Kuitenkin  heitä  kohdellaan  kuin kouluttamattomia  ihmisiä. Ainakin tuossa  suhteessa  oppi on kaatunut Kankkulan  kaivoon.  

Tämä kirja  ylitti  kaikki odotukset. Toivottavasti se avasi  myös pysyvästi  näköalan uuteen  maailmaan, jonka miehinen  kulttuuri on aikanaan  tehokkaasti  sulkenut. Minkä henkisen  rikkauden  me olemmekaan  jättäneet  käyttämättä  vuosituhansien  ajan. Kirja on kahdellakin tapaa myös matkakirja. Toisaalta se on matka kirjassa esiteltyjen  rohkeiden naisten mielen maisemiin  ja  toisaalta se vie mukaan  myös heidän retkilleen  ja elinympäristöönsä.  Kirjoittajan  upea  teksti sitoo  tämän kaiken  vielä nykyaikaankin.

Kirjan loppu on eräänlainen epilogi ja täydentää hienosti kirjan kokonaisuutta. Se on lohduttava kaikille luovaa työtä tekeville. Kiitos siitäkin Mia Kankimäki.