Venla Hiidensalo: "Karhunpesä"

 

Venla Hiidensalo: ”Karhunpesä”

Otava 2014

480 sivua

Venla Hiidensalon  toinen romaani ”Karhunpesä” on jostain syystä  jäänyt turhan  vähälle  huomiolle,  vaikka se on minusta hänen  kolmesta  kirjoittamastaan kirjasta paras. Ensimmäinen  oli  paljonkin  julkisuudessa  ollut ”Mediahuora”  ja  kolmas  Edelfeltistä  kertova ”Sinun tähtesi”.  ”Karhunpesä” ilmestyi  vähän ennen Suomen  itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta,  mutta sopii  hyvin sen  yhteyteen. Sillä Suomesta ja suomalaisistahan  kirja  kertoo ja koko tuon ajanjakso ajalta, vaikka  painottuukin aluksi itsenäisyyden alkuaikoihin. Kansalaissodan aikaa ei  kuvata  niinkään  ryhmien, vaan  ihmisten  silmin.  Jotenkin väkivalta tulee  näin lähemmäksi  ja koskettavammaksi, kuin tilastojen  kautta. Tuolla ajalla on kuitenkin vaikutuksensa pitkälle  tulevaisuuteen  ja myös nykyaikaan  ja se  tulee Hiidensalon  kirjassa hienosti esille. Hiidensalo saa kirjassaan  pidettyä  hyvin tasapuolisen  otteen,  sillä  kirjan  ihmisten kokemukset liittyvät niin valkoisiin kuin punaisiinkin. Jotenkin  tuntuu, että  hän  on koko ajan  ihmisen  ja ihmisyyden  puolella.

Tämä tulee minusta hienosti  esille kirjan  motossa. Siinäkin on kaksi osaa. Toinen on Slavenka Drakulić:n lause: ”Sota on tragedia, joka tapahtuu yksilöille”.  ja  toinen on Heikki Nurmion sanoittama ja Jean Sibeliuksen säveltämä ”Jääkärin marssi”. Tämä motto tuo esille kaksijakoisuuden  ja kaksi erilaista näkökulmaa ja ne tulevat  kirjassakin hyvin esille.

Kirjassa on  usean sukupolven aikajana ja sitä kautta paljastuu se,  miten  lähellä meidän vanha mytologinen  elämäntapamme  ja uskomme  vielä on. Perinteinen  suomalainen  mytologia  on kirjassa kuvattu  tarkasti ja hyvin. Nämä  kuvaukset  ovat kirjan  parhainta  antia ja  tulevat  esille  erityisesti  Olgan  tarinassa. Meissä on paljon enemmän metsää ja luontoa kuin  uskommekaan.

Kirja alkaa  Alman isän etsimisellä. Neuvostoliittoon  paenneet punaiset  ja  heidän kohtalonsa oli  pitkän aikaa Suomessa eräänlainen tabu. Asioista vaiettiin. Korkeintaan oltiin vahingoniloisia  heidän kohtalostaan. Viime  vuosina  heidän  tarinoitaan on alettu  kirjallisuudessakin  kuvata paremmin  ja tarkemmin. Kirja tarttuu  tähänkin aiheeseen  hyvin. Siinä kerrotaan  vankileireistä  ja  työleireistä Neuvostoliitossa  mutta  minusta  on  tärkeää, että kirjassa Matalenan  kautta muistutetaan  myös nykyisten pakolaisleirien samankaltaisuudesta. Tämän asian olisi voinut  tuoda voimakkaamminkin esille.

Upea yksityiskohta  on myös miten lääkäri analysoi Senjan kauppa-apulaisen  vaivoja. Poliittiset pohdinnat saattavat hänen  mukaansa johtaa mielisairauteen  ja heikko perimä on monen  vaivan perussyynä  ja peruste sterilisaatioon.  Tämä  oli tärkeä  kohta,  sillä tuollainen  ajatteluhan  oli meillä vallalla 30-luvulla  ja osin  vielä  sotien  jälkeenkin. Pakkosteriloinnin  lisäksi mielisairaalaan sulkeminen oli keino, jolla hankalia ihmisiä suljettiin  yhteiskunnasta  tai  jopa hoidettiin  parisuhteita. Tällainen  kohtalo  oli ilmeisesti  myös L. Onervalla ja lopulta myös Senjalla.

Kirjassa  käsitellään Suomen kehityksen kipupisteitä  osoittelematta  mutta  kuitenkin  tavalla,  jonka voi  kokea  puhdistavana. Tarina etenee ihmisten  kautta  ja vaikka kaikki eivät todellisuutta tunnustaisikaan tai  haluaisi  muistaa,  kokonaisuus  paljastuu  muiden ihmisten  muistojen  kautta.  Alexandra  toteaakin  kirjassa:

” – Niin, niin. Kuten sanoin, jokainen meistä muistaa asiat haluamallaan tavalla.”

Historiaa tutkiva Ilmari toteaa saman asian hiukan eri sanoilla:

”Historia on aina jälkikäteen rakennettua. Riippuu kertojasta, millainen tarinasta tulee.”

Tämä on tärkeä asia. Kaikkien kipupisteiden  kantaminen  olisi  yhdelle  ihmiselle liian raskas taakka. Kirjassa ne kasaantuvat asioita selvittävälle Matalenalle, mutta siinä vaiheessa ne ovat jo menneisyyttä  ja parhaassa tapauksessa lisäävät  ymmärrystä  oman elämän kokemuksiin.

Kirjan loppupuolen  Matalenan tarina  on vahva kuvaus perheväkivallasta. Siihen on tosin viitattu jo aiemmin  mutta lopun kuvaus siitä, kuinka Matalena alistuu väkivaltaan, koska luulee voivansa korjata tilanteen ja jopa syyllistää itseään on vaikuttava. Lainaan tähän kuvauksen Matalenan ajattelusta vähän sen  jälkeen,  kun Johannes oli murtanut hänen kätensä:

”Jokin syvälle haudattu oli riidan kautta noussut pintaan. Kuvittelin sen merkitsevän samalla sitä, että voisin korjata paljastuneen murtuman. Uskoin, että olisimme lähellä ratkaisua. Se oli järjetöntä, ja juuri siksi totta. Jos olisin luovuttanut, olisi kaikki valunut hukkaan. Näin Johanneksen mielestäni tavalla, jolla hän ei itse itseään kyennyt näkemään. Juuri se piti minut kiinni Johanneksessa. Jos saisin korjattua Johanneksen säröt, joista hän ei osannut puhua, vapautuisimme kuin lapset pahan noidan lumouksesta.”

Ja edelleen toisen  tapauksen jälkeen:

”…Tunsin yhtäkkiä halua puolustaa Johannesta. Ei tämä ollut Johanneksen syytä. Johannes oli uhri. Oli ollut virhe kertoa äidille. En tiennyt mitä olin oikein odottanut.”

Valitettavasti samanlainen kehitys on edelleenkin totta monen naisen  kohdalla. Matalena siitä pääsee lopulta irti, mutta pysyvän, elämään vaikuttavan kokemuksen se  häneenkin  jättää. Monen naisen  kohdalla lapset ja taloudellinen  riippuvuus eivät irtautumista tee mahdolliseksi  tai ainakaan helpoksi. Ei se helppoa Matalenallekaan  ole. Tämä on yksi kirjan  tärkeistä  jaksoista ja näistä puhuminen ja kirjoittaminen toivottavasti auttaa naisia irtautumaan perheväkivallan ja pelon kierteestä.

Kirjan loppuosa on vahva ja vaikuttava  yhteenveto satavuotisesta tarinasta, eikä vain siitä, se yhdistää myös mytologian kautta meidät osaksi kaikkea elollista. En kerro tarkemmin  loppua,  mutta lainaan tähän vielä tulevaisuuteen suuntautuvat  lauseet:

”Musta lintu ei enää seissyt polulla vartiossa. Rakkaus voisi korjata sen, mikä kerran meni rikki. Ilmari kuulisi minua, senkin, mitä en osannut muotoilla sanoiksi. Rakkaus oli armoa.”

”Karhunpesä” on kerrassaan upea ja moniulotteinen  kirja. Se kertoo tavallaan sukutarinan Suomen itsenäisyyden ajalta, mutta myös paljon enemmän. Se kertoo myös Suomen ja suomalaisuuden  historian satavuotisesta  taipaleesta, kipupisteitä kiertelemättä. Se  kertoo ihmisten tarinat ymmärtävästi ja lämmöllä. Se yhdistää perinteisen  mytologian elämäämme ja näyttää, miten  lähellä ikiaikaista perinnettä  me, kivitaloista, autoista ja digitalisaatiosta huolimatta vielä olemme.  Parhaita kirjoja mitä olen lukenut.