Jarkko Laine: "Nick Naantali itäisillä mailla"

 

Jarkko Laine: ”Nick Naantali itäisillä mailla”

OTAVA 1974

250 sivua

Vuonna 1967 ilmestyi kaksi runokirjaa, jotka avasivat minulle tien aivan uudenlaiseen ajatteluun ja maailmaan. Kari Aronpuron ”Minä viihtyy” ja Jarkko Laineen (1947 – 2006) ”Muovinen Buddha” olivat  jotain uutta ja avasivat silmät myös muualle  maailmaan. Aiemmin suomalista konservatiivisuutta säväyttänyt Hannu Salaman ”Juhannustanssit” ilmestyi 1964, ja vaikka sekin osui aikaansa, oli tuo kirja vain pieni häivähdys siitä, mitä vielä oli tulossa.

60-luvulla alkoi sellainen nuorisokulttuurin vapautumisen aika, jollaista tuskin koskaan enää tullaan kokemaan. Sodan ja sotaa edeltäneen ajan haamut ja painolastit päästiin elintason kasvun myötä karistamaan harteilta. Nuorisosta alkoi tulla yhteiskunnallisesti vaikuttava voimatekijä. Vapautuminen haki muotojaan, syntyi hippiliike, underground, sarjakuvat, nuorisomusiikki, nuorisomuoti, sodanvastaisuus, mystiikka, punk ja lopulta Woodstock 1969. Politiikkakin oli aivan uudella tavalla osana nuorison elämää ja se ilmeni erityisesti sodanvastaisuutena. Nuorisopoliitikkoja ponnahti esille: Tuomioja, Björklund  jne.  Valitettavasti myös huumeet tulivat jäädäkseen.

Kulttuurin alalla tuo aika loi paljon uutta ja hetkessä elävää mutta todella paljon myös pysyvää.  Niin Aronpuron kuin Laineenkin tuotanto on sitä kaikkein pysyvintä laatua. Erityisesti Jarkko Laineen runoudella tulee olemaan pysyvä asema suomalaisen runouden kentässä.  

Jarkko Laineen proosa ei iske samalla tavalla tajuntaan kuin runous, vaan lähestyy elämää eri tavoin. Osa  hänen kirjoistaan  voidaan  pintapuolisella arvioilla luokitella viihdekirjallisuudeksi. Tämä on vain  pinnallinen totuus. Viihteellisyyden ja huumorin kaavun alta nimittäin paljastuu todellinen elämä ja sen paljas, jopa raadollinen kuvaus. Ja jos nyt esillä oleva romaani, ”Nick Naantali itäisillä mailla”, ei olekaan aivan Laineen parhaimmistoa, antaa se hienon ja totuudellisen kuvan tuosta 60-luvun lopun elämästä  ja siitä yhteiskunnasta, josta nuorisokulttuurin uusi aalto lähti ponnistamaan. Minusta kirja on ennen kaikkea ajankuva.

”Tarjoilija kalautti lautasen Laurin eteen ja kurotti toisesta pöydästä sen viereen tomaattisosepullon. Lauri katsoi annostaan epäröiden: kelmeitten perunalohkojen päälle oli levitetty kuin paarinliinaksi haalistunut ja kipristelevä salaatinlehti. Hän kohotti sitä haarukalla ja sen alta paljastui kolme käristettyä nakkia jotka olivat vielä narulla kiinni toisissaan. Hän kellisti yhden rasvassa uivan perunan kyljelleen ja tiesi jo miltä se maistuisi hänen suussaan. Haluttomana hän kuorrutti perunat ketsupilla ja alkoi lapata ruokaa suuhunsa.”

Ajankuva kirja on laajassakin mielessä. Sen tapahtumat sijoittuvat Turun lisäksi  kiertomatkalle Moskovaan ja Kiovaan. On mielenkiintoista lukea suomalaisten ja myös amerikkalaisen Nick:n  näkemyksiä näistä kohteista  ja  myös suomalaisten asenteista naapurimaihin.  Mukava myös verrata Neuvostoliiton sen ajan tilannetta nykyhetken Venäjään. Moskovan ja Kiovan suhdehan on  nytkin ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Kirjassa kuvattu aika on minun nuoruuttani  ja nyt koin  sen ajan  toisen  ihmisen silmien  ja viidenkymmenen  vuoden linssin  kautta.  Moni asia on edelleen ajankohtainen  ja  valitettavasti  yksi  niistä  oikeistolainen ääriajattelu. Kirjan esittelemä kiihkokansallisuus  ja muka isänmaallisuus  on nostanut päätään tämänkin päivän Suomessa. Vaikka äärioikeistolainen toiminta on  kirjassa kuvattu aivan yhtä naurettavaksi  kuin se on nykyäänkin, ei se silti väheksyttävää ole. Se saattaa aiheuttaa  kaikessa mitättömyydessäänkin tuskaa ja kärsimystä  ja on siksi pystyttävä torjumaan.

Kirjan tarina on polveileva, eikä se kaikilta osin ole uskottava, kiinnostava  kylläkin, mutta uskottavuushan harvoin  on olennaisinta viihdekirjallisuudessa . Tuskin kukaan  lukee Remestäkään  uskottavuuden takia. Tässäkin tarinan kautta vaan johdatellaan  ihmisiä ajattelemaan olennaisempia  asioita. En paljasta  juonta, sillä mukavat yllätykset  juonenkäänteissä piristävät  lukemista. Ja kirjan  loppuhan on todella vauhdikas.

Laineen proosateoksista ”Niin kulki Kolumbus” on tuntunut  parhaalta. Sujuva kieli, huumori  ja mielikuvitukselliset juonenkäänteet  tekevät  muutkin teokset  lukemisen  arvoisiksi. Ne ovat  myös mukavasti erilaisia  ja ennen kaikkea, tuovat  taas 60-/70-luvun nuorisokulttuurin ja nuorison elämäntavan murroksen  käden  ulottuville. Joskus tosin ihmetyttää,  kuinka  tästä ympäristöstä  pääsi nousemaan niinkin  voimakas nuorison liikehdintä.

Mainittakoon, että  yksi tämän  kirjan  päähenkilöistä, kirjailija Lauri Kenttä, on sanoittanut kolme kappaletta Suomen talvisota 1939 – 1940 levylle ”Underground-rock” (mm. kappaleen Kekkonen-rock). Kirjasta ei oikein selviä onko tämä turkulainen Lauri Kenttä  sukua Teräsmiehelle, jonka arkinen nimi on myös Lauri Kenttä. Tuon klassikkolevyn kappaleiden muita sanoittajia ovat  mm. Oriveden kenkätehdas, E. Väline ja Ruotsin kuningas.