Konrad Lehtimäki: "Ylös helvetistä"

 

Konrad Lehtimäki: ”Ylös helvetistä”

WSOY 1946 (viides painos), ensimmäinen painos 1917

342 sivua

Konrad Lehtimäki (1883 – 1937) oli elämässään todellinen  monitoimimies. Kirjailijauransa lisäksi  hän toimi mm. toimittajana, sosiaalidemokraattisen puolueen puhujana ja kansanedustajana. Kansalaissodan jälkiselvittelyissä hänet tuomittiin  kuolemaan,  mutta taiteilijoiden vetoomuksen  jälkeen tuomio peruttiin. ”Ylös helvetistä” on hänen  tärkein teoksensa. Kirja on yhtä moniulotteinen kuin kirjoittajansakin. Sitä  voidaan  pitää dystopiana, työläisromaanina ja ensimmäisiin suomalaisiin scifi-romaaneihin kuuluvana. Ennen kaikkea se on kuitenkin pasifistinen  romaani.

Suomen täyttäessä 100 vuotta, valittiin joka vuodelle  yksi tärkeä kirja. ”Ylös helvetistä” oli vuoden 1917  kirja. Kirja olikin ilmestyessään hyvin suosittu  ja  siitä otettiin nopeasti  neljä painosta.  Se ei kuitenkaan sopinut Suomen 20- ja 30-lukujen  poliittiseen ilmapiiriin  ja niin viides painos  sai odottaa uutta aikaa,  aina  vuoteen 1946 saakka. Nyt luettuna ”Ylös helvetistä” ei kuitenkaan ole menettänyt  vetovoimaansa, eikä pasifistisen julistuksen tärkeyttään. Dystopiaksi  kirjaa  on kuitenkin tänä päivänä vaikea kutsua,  sillä  maailma on toteuttanut osan kirjan ennustuksista, jopa julmemmin kuin kirja esittää.

Scifiä  kirja  kyllä sisältää sekä yhteiskunnallisen  kehityksen että  laitteiston osalta.  Kirjassa on käytössä  langaton  puhelin,  häiveominaisuuksilla  varustettu  lentokone  ja myös tehovaikutuksiltaan  lähes atomipommia vastaava  mutta  kooltaan  pienempi  pommi.

Pasifistiset  lähtökohdat  ovat  kirjassa  kuitenkin  mielenkiintoisimmat.  Tuntuu erikoiselta, että pasifistinen kirja alkaa mahtavalla sotilasparaatilla mutta lähtökohtana onkin se, että kaiken tämän mahtavuuden ja loiston taakse  pitää nähdä. Niin tekevät kirjan päähenkilöt Marcus  ja Antonius.  Kuvaavaa on Marcuksen näkemys paraatista ja siihen liittyvästä sotilaskoneistosta:

”Mutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten paljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti yhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi vertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi pysäyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, kaiken mikä sen tielle asettuu….

Ihmistä ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla liian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta, mitättömältä kääpiöltä.

  ja ihmisyys!

Niin – se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta.”

 Kirjan  puolivälin tienoilla sotaa  vastustaneet  ryhmät  pitävät  yhteisen  toimintakokouksen, jossa  ovat  mukana  niin anarkistit, tolstoilaiset  kuin sosialistitkin. Keskustelu  on mielenkiintoista, sillä eri  ryhmät esittävät  omia toimintalinjojaan  ja niitä  on  terroristisesta  toiminnasta  poliittiseen  vaikuttamiseen asti. Mielenkiintoinen  mutta toivon  mukaan  väärä, on kokouksen  puheenjohtajan  johtopäätös  siitä, että  ryhmää pitää koossa, ei suinkaan rakkaus  tai aate, vaan  viha. Viha, joka kohdistuu  yhteiseen  kohteeseen. Toinen  kiinnostava  johtopäätös, joka  sekin  on  toivottavasti  väärä, on, että sotaa vastaan voitaisiin  toimia  sodan menetelmien avulla.

Kirjan loppuosan kapinan ja sodan  kuvaus on raaka ja peittelemätön. Se paljastaa sodan julmuudet ja kärsimykset,  mutta myös kaksijakoisuuden. Aina on myös hyötyjiä. Viimeistään tämä jakso tekee pasifisteiksi  kaikki,  joilla on sydäntä.

Sota tuhoaa kolmen miljoonan asukkaan kaupungin ja tappaa lähes kaikki sen asukkaat,  mutta myös herättää ihmiset ympäri maailman. Eloonjääneet saavat luettavakseen  lentolehtisen, jossa  sanotaan mm.:

”Kolme tuntia sitten lennähti tieto tästä ympäri maapallon. Ja koko ihmiskunta on värähtänyt kauhusta ja inhosta. Jo parin tunnin kuluttua saapui eri maista tietoja, että miljoonat työmiehet lopettivat heti työnsä. Täällä on militarismin viimeisen rikoksen toimeenpannut hallitus lukkojen takana, ja sodanjulistus on peruutettu.”

Vaikka taistelut eivät vielä tähän päätykään, on julistus käännekohta,  joka  muuttaa kehityksen  suunnan. Kirjan  viimeiset luvut sitten  hahmottelevat tulevaisuutta ja niissä mainitaan  myös Euroopan Yhdysvallat rauhan takeena. Aivan täydellisesti emme  ole pystyneet Konrad Lehtimäen  unelmia  toteuttamaan,  mutta onneksi  meillä  on kasvavia  mahdollisuuksia rauhan rakentamiseen, eri  puolilla  maailmaa jatkuvista  sodista  huolimatta. Kirjan lopussa oleva eri maiden ja mielipidesuuntien keskustelut tosin  tuovat elävästi  mieleen kiistelyt EU:n yhteisestä politiikasta,  mutta siitä huolimatta kirjan visio tulevaisuudesta on upea:

Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja – kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: Ihmiskunta.”

Rauhanaate  tarvitsee idealisteja ja toimijoita. Konrad Lehtimäen kirja  herättää varmasti  ihmisiä ja antaa uskoa tällaiseen  toimintaan. Olisikohan  taas kirjan uusintapainoksen aika.