Niina Repo: Vyöry

 

Niina Repo: ”Vyöry”

Kustannusosakeyhtiö Siltala  2018

241 sivua

Kirjan lähtökohtana  on nelihenkinen  perhe. Isä,  äiti  ja  kaksi  tytärtä. Perhe on vähän aiemmin  muuttanut  unelmien  omakotitaloon joka ei  olekaan niin  unelma. Talossa on  vetoa ja sinne  päätetään  hankkia  varaava takka. Vanhempi tyttäristä  on  lähdössä vaihto-oppilaaksi ja perheeseen  vastaavasti  tulossa vaihto-oppilas.  Rauhallista  ympäristöä  häiritsee  huutava  naapuri. Sitten äiti Sylvia löytää talon  edestä veriläikän ja kiven. Siitä tarina  alkaa.

Täytyy tunnustaa, että  kun  luin kirjan ensimmäistä osaa nimeltä ”Veritahra”  mietin tuleeko  tästä  mitään.  Toinen  osa ”Täytekakku”  tuntui  jo paremmalta ja sieltä löytyi  virke, jonka  takia olisin  antanut  anteeksi  vaikka  mitä. Jollakin tavalla tähän kiteytyy  myös olennainen osa kirjan sisällöstä.

”Mieli, jota seinät ja muurit eivät pidättele, joka ei laske välimatkoja eikä tottele kalenteria, ei  ole koskaan pelkästään tässä hetkessä, ei täysin järkevä saati järjestyksessä.”

Mitään anteeksiantamista ei  kuitenkaan  tarvittu,  sillä seuraavassa osassa, joka  on nimeltään ”Osa I”, kirja  oikeastaan alkaa  ja  äkkiä  myös  alun  veritahra  alkoi kasvaa korkoa.

Kirja  etenee  kahdessa  aikatasossa. Toinen  alkaa 45 viikkoa  ennen  veritahraa ja  toinen  kulkee  veritahrasta  eteenpäin. Ensimmäisen  aikajaksoon  kuuluvat  Sylvian  unelmat, omakotitalo, takka  ja  perheen tyttären lähtö vaihto-oppilaaksi.  Unelmat  toteutuvat  mutta  eihän elämää ole  käsikirjoitettu  unelmien  mukaiseksi.  Jos  tätä ei  ymmärrä  tuntuu  kuin  asiat  vyöryisivät  päälle. 

Yritämmekö  elää  unelmissa  vai  todellisuudessa.   Tällä alun ongelmien vyörytyksellä on vaikutuksensa, jotka kärjistyvät oikeastaan  veritahran  jälkeen.  Sillä  kirjassa on lopultakin kyse henkisestä  järkkymisestä ja sillä  on aina  liittymäkohtansa myös ihmisen  aiemmassa elämässä. On vain  muistettava, että  henkinen  järkkyminen  on  aina  eri  asia  kuin  hulluus, vaikka  hoitamattomana se voi  johtaa  siihenkin.

Minusta  jakson huiminta  antia  ovat  Sylvian  kirjoittamat  kirjeet  Emmalle, jonka  tiedot  hän  löytää  hoitamastaan arkistosta. Kirjeet  ovat  upeita  ja alusta saakka tuntuu,, että henkilöiden  elämäntarinat  ovat  myös  osa Sylviaa.

Osittain  kirjeidenkin  takia Sylvia löytää  netistä ”Vaihdetaan  hulluja”-ryhmän. Se  vaikuttaa  hauskalta  mutta  onko  kuitenkin  niin, että tietyissä tilanteissa ryhmän  vaikutukset  lisäävät  omia epäluuloja ja ristiriitaisia  tunteita. Samanhenkisten  ryhmässä  ongelmat kumuloituvat  ja  kasvavat, kun kaikki  katsovat samaan suuntaan. Henkisten  ongelmien  tueksi  tarvitaan vastakkaiseen  suuntaan  katsovia  ihmisiä  tai  heitä,  jotka  ongelmista  ovat  selviytyneet.

Sylvia kuitenkin  tunnistaa oman kriisiytyneen tilanteensa, mistä  on  osoituksena  hänen  kaunis  kirjeensä  miehelleen Rurikille, se  olisi  vain  pitänyt  antaa  hänelle, eikä  jättää  koneelle. Myös Rurik  tunnistaa  tilanteen  ja  yrittää  puuttua  siihen:

”- Sylvia rakas. Et voi  loputtomiin kieltää itseäsi, uskotella, ettei menneisyytesi  puskisi sinusta läpi ja aiheuttaisi näitä pakkomielteitä, pelkoja ja epäilyksiä. Siksi toimit niin kuin toimit.  Lähetit Rebeccan maailmalle ja otit Karlan tänne. Heijastat heihin  omat toiveesi. Naapuriin reagoit niin voimakkaasti, koska vanhat  pelkosi heräävät. Olen sitä  mieltä, että sinun on katsottava peiliin ja käytävä lapsuutesi  asioita  läpi.

-          Miksi helvetissä älähdän.

-           Jotta alkaisit  voida paremmin.

En muista milloin Rurik olisi puhunut noin pitkään ja punnitusti. On varmaan hautonut ja harjoitellut lauseita kauankin. Jotta alkaisi voida paremmin. Mistä hän tuonkin on poiminut? Self help-oppaasta. Facebook-terapeutilta. Närkästyksen  puna leviää kasvoilleni.

-          Kuinka sinä kehtaat  puhua minulle tällä tavalla?

-          Koska minä rakastan sinua.”

Tuki ja  rakkaus  on selviämisen  ehdoton  edellytys  mutta  aina sekään  ei  riitä. Mutta  ilman rakkautta ei  riitä  mikään.

Sylvia  saa  kuukauden  sairasloman  mutta  ei muuta  tukea. Rakastavan  perheenkin  näkemykset Sylvia  kokee  ongelmien  vähättelyksi,  kun  samaan  aikaan  ongelmien  oravanpyörä  pyörii  aina  vain  viuhemmin.

Kirja  kuvaa  hyvin miten henkinen  kuorma  kasaantuu, miten  mielikuvat  ohittavat  todellisuuden ja miten ihminen  helposti  jää  yksin kuvitelmiensa  kanssa. Jopa muistot muuntuvat. Jossain  vaiheessa  kehitystä  on sitten  vaikea  pysäyttää.  Ihminen  luo  mielikuvissaan  tilanteet  paljon  pahemmiksi  kuin  ne  todellisuudessa  ovatkaan.  Esimerkkinä  on  huutava  naapuri.  Jos  Sylvia  olisi  tietoinen  naapurin  kohtalosta, hän  tuntisi  tätä  kohtaan  sääliä.  Nyt  hän  tietää  ja kuulee  vain  huudot  ja luo  mieleensä  pelottavia  kuvia.

Sylvian  kohdalla  kaikki  kaatuu  päälle, vaihto-oppilaan  kanssa on vaikeuksia, häntä syytetään työpaikalla sattuneesta vahingosta, oman  mielen  luomat  kauhukuvat alkavat  tuntua  todellisilta  ja  oma  tytär  joutuu Chilessä  tulvan  alle.  Siinä  vaiheessa  mieli  repeää:

”Apua!

Kipu joka minuun iskee, on sellaista johon edes veitsen viilto käsivarteen ei  auta.

Rebecca ei olisi  halunnut lähteä!

Minä yksin halusin tätä! minä olen syyllinen! Minun takiani Rebecca ehkä kuolee!

Ja silloin, sanan kuolla kohdalla repeää railo, ääni on kova ja kireä, ja railon reunalla, ei, ei reunalla, vaan railossa, vapaassa pudotuksessa, paiskaudun minä.”

Kirjan  loppu  on kaoottinen. Kaikki menneisyyden  ja  nykyisyyden  ongelmat  ja oman  mielen  synnyttävät  kauhukuvat  syöksyvät  esiin.  Se  on kirjallisesti  taitavasti  luotu  tunnelma, johon lukija  väistämättä  paiskautuu mukaan.

Sylvia  pääsee  hoitoon ja on vähitellen  toipumassa vaikka äänet  päässä edelleenkin puhuvat. Uskoisin, että  hänellä  kuitenkin  on  toivoa  ja  se  on  rakkauden ansiota:

Sormeilen pöydällä olevaa kirjekuorta. Otan sieltä esiin kuvan.

Siinä on kuva Rebeccan ylioppilasjuhlista. Silmäni täyttyvät vedellä. Minun  perheeni Rebecca, Minni ja Rurik.

Vain  minä puutun kuvasta.”

Toivottavasti et kuitenkaan enää pitkään.

Tämä  on  tärkeä  kirja  kaikille  niille, jotka elävät  elämäänsä  samanlaisessa  oravanpyörässä. Samoin  kuin  aikanaan Christer Kihlmanin  kirja ”Ihminen  joka  järkkyi” avasi  silmiä  ja  ovia (tosin  eri  lähtökohdista),  voi  tämäkin  avata silmiä  sille,  miten kotona  ja töissä raskautettuja  voitaisiin  tukea  muutenkin  kuin sairaslomia ja  tabletteja  jakamalla.

Tänään (15.2.2019) oli Helsingin Sanomissa  laaja artikkeli ”Elenan mieli” nuoresta  naisesta joka sairastui  psykoosiin, parani ja  sairastui  uudelleen mutta  pitää  kulkemaansa polkua  menestystarinana. Artikkelin  mukaan psykoottistyyppisiä  oireita on havaittu noin 20-30 prosentilla nuorista. Tämä  aihe on  tärkeä.  Hyvin  kirjoitettu  kaunokirjallisuus  voi  auttaa oireiden  tunnistamisessa, hoitoon hakeutumisessa  ja  paranemisessa. Tämä  kirja  on sellainen  hyvä  kaunokirjallinen teos.