Hae tästä blogista

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Maja Lunde:"Sininen"



 

Maja Lunde: ”Sininen”

Tammi 2020
350 sivua
Norjankielinen alkuteos ”Blå” (2017)
Suomentaja Katriina Huttunen

Maja Lunden kirja ”Sininen” on toinen  osa  ympäristöongelmiin  keskittyvästä neliosasisesta  ilmastokvartetista, jonka ensimmäinen  osa  oli ”Mehiläisten historia”. Vaikka  kirjat  muodostavatkin kokonaisuuden, on jokainen  kirja itsenäinen teos.  ”Sininen”  keskittyy veteen, joka  ilmastomuutoksen  yhteydessä  on  kahdenlainen  ongelma. Sitä on liikaan (suolainen vesi)  ja  toisaalta  liian  vähän (juomavesi ja kasteluvesi) tai se on  väärässä  paikassa.

Kirja on kerrassaan erinomainen ja koukuttava  romaanina, mutta jos ajattelee sen tehtävää ilmastotietoisuuden  herättäjänä, niin siinä kirja ei onnistu  niin hyvin. Vaikka kirjassa tuodaankin esille  tärkeitä ilmastoon  ja koko yhteiskunnan  kehitykseen  liittyviä teemoja, jäävät  ne välillä  romaanin muiden  teemojen  jalkoihin. Toisaalta  voi kyllä käydä  niinkin, että ihmiset heräävät  näihin ongelmiin  paremmin  tällaisen  kerronnan  kautta.

Lundenin kirja liikkuu kahdella aikatasolla. Toisaalta ajassa ennen pahempaa ilmastokriisiä ja toisaalta ilmastomuutoksen muutettua jo eteläisen Euroopan  kuivaksi  ja vedettömäksi. Etelä-Euroopan pakolaiset ovat suunnanneet  matkansa kohti  pohjoista. Vedestä on kysymys  molemmilla aikatasoilla. Toisessa  sen omistuksesta  ja käytöstä  ja toisessa  sen  puutteesta.

Kirjan kaksi tarinaa  yhdistyvät sitten  veneen ”Sinisen” ja oikeastaan  myös Norjan jäätiköiltä  louhitun jo vedeksi muuttuneen  jään kautta.  Molemmat tarinat  ovat kiinnostavia ja  hyviä,  mutta  varsinainen  kirjan  tavoite, veden ja ilmastonmuutoksen sekä pakolaisuuden yhdistämien,  ei toimi  erityisen  hyvin. Toisaalta se  johtuu  siitä, ettei Lunden  osoittele, vaan  jättää olennaiset  asiat  lukijan itsensä  havaittavaksi. Kuitenkin  hyvin kirjoitettu ja  vetävä  tarina  voi viedä  mukanaan  niin, ettei  näitä  havaintoja  tule  tehtyä. Aihe on kuitenkin niin tärkeä, että  osittelemiseenkin  olisi ollut  riittävästi  syitä.

Tarinan aiemmassa osassa keskitytään veden  ja  jään hyödyntämiseen. Kirja esittää kaksikin erittäin olennaista  kysymystä. Toinen  on se, onko vesivoimalla  tuotettu sähkö sittenkään  niin vihreää, jos voimalaitokset rakennetaan  luontoa kohtuuttomasti vahingoittamalla. Tämän kysymyksen osalta  kirja kertoo hyvin ja tasapuolisesti myös  voimalan rakentamista vastustavien ja siitä hyötyvien paikallisten ristiriidasta. Sitä lukiessa  voi pohtia sitä, miten  pitkäaikaiset vaikutukset  ja rajallisen ajan kestävä hyöty kohtaavat.

”Siksi odotankin että saan nähdä hänen silmänsä kun seison hänen edessään jään kanssa, kun paiskaan sen hänen pihamaalleen, hänen turpean, ikääntyneen elostelijanaamansa ilmeen, edellisillan punaviinin tahraamat huulensa, hänen herttaisen pienen vaimonsa jolla oli vähän liian litteä otsa ja vähän liian kireä hymy, ja lastenlapset jotka varmasti ovat käymässä; ehkä he saavat vetää jään lokaan, liata sen. Hän varastaa heidän tulevaisuutensa, koko hänen sukupolvensa varastaa heidän tulevaisuutensa … koko minun sukupolveni on varastanut sen.

Me olemme kokeneet vain kasvua, emme koskaan vastarintaa.”

 Toinen olennainen  teema on luonnonvarojen  omistus. Sitä olisi  voinut  pohtia enemmänkin, sillä  onhan pohjaveden yksityistämisesti alettu  puhua  meilläkin. Vettähän  käytetään  jo nyt  vallan välineenä alueilla, joissa joet  virtaavat  usean  valtion alueiden  kautta. Yksityistäminen  muuttaisi ja  voimistaisi  tätä  toimintaa entisestään. Kirjassa  asiaa käsitellään  vain  hiukan, mutta  tavalla  joka  voi herättää  ihmiset  ajattelemaan:

”Jäätiköstä louhitaan  jäätä, Norjan puhdasta, valkoista jäätä, ja sitä markkinoidaan luksustuotteena kalliisiin drinkkeihin, mutta ei norjalaisille asiakkaille, ei, vaan ainoastaan niille joilla on varaa ostaa. Jää kuljetetaan aavikkomaihin, öljysheikkien kotikonnuille, ja siellä sitä myydään ikään kuin se olisi kultaa, valkoista kultaa, rikkaimmista rikkaimmille.”

Kirjan  toinen  osio käsittelee  konkreettisen veden  puuttumista. Etelä-Eurooppa  on  muuttunut kuivaksi ja  kuumaksi. Pakolaisvirrat  liikkuvat  kohti  pohjoisia  vesimaita,  mutta Tanska on sulkenut  rajansa ja ihmiset kerääntyvät  pakolaisleireille sen  eteläpuolelle ja Ranskaan. Tämän osion  tärkein osuus  on juuri pakolaisuuden  ja pakolaisleirien  kuvaus. Kuvaus  siitä, miten kriisi  leireissä  kasvaa, kun  ne jätetään heitteille. Toinen  asia, jota  lukijat  toivottavasti  pohtivat  on se, miten  suhtaudutaan  pakolaisiin, jotka eivät olekaan esim. arabimaista,  vaan  Ranskasta  ja Espanjasta. Onko suhtautuminen  erilaista, kun ihonväri ja uskonto ei  poikkeakaan  omista.

Kirja on mielenkiintoisesti  kirjoitettu  ja yllättävä, joten  en paljasta  juonesta  enempää. Vaikka totesinkin, että  ilmastonmuutoksen  osalta  kirja  olisi  voinut  olla osoittelevampikin, niin tiedä  häntä. Tällaisia kirjoja  tarvitaan  herättämään  ihmisiä  ja kun se  tapahtuu  hienosti  rakentuvan  tarinan  kautta,  niin  mikäpä sen  parempaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti