Eugenio Montale; Tuo minulle auringonkukka

 
 Eugenio Montale: ”Tuo minulle auringonkukka”

Kustannusliike Parkko

2018

307 sivua

Suomentanut Hannimari Hein

 Hannimari Heinon  toimittama  italialaisen  runouden  kokoomateos  ”Miten  paljon teistä  täällä  näkyy” (Nihil Interit  2006)  oli  kulttuuriteko  ja  vähintään  samanlainen on  myös  nyt  ilmestynyt Eugenio Montalen valitut runot nimellä ”Tuo  minulle auringonkukka” (Kustannusliike Parkko 2018). Hannimari  Heino  on  valikoinut  ja  suomentanut  runot  ja  laatinut  kirjan esipuheen  ja  lyhyen tiivistelmän  Eugenio Montalen  elämänvaiheista. Kiitos  niistäkin, sillä  vaikka  Montale  onkin  Nobel-palkittu (1973)  runoilija, on  hän  suhteellisen  tuntematon  suomalaiselle  lukijalle. Valitettavasti meillä  pienkustantamot  joutuvat  hoitamaan  myös  kansainvälisesti  merkittävänkin  runouden  julkaisemisen. Montalen  Nobel-palkinnostahan  ei  ole  kulunut  kuin  43  vuotta.

Kirja  on  mainosti  koottu  katsaus Montalen  runouden  eri  vaiheisiin ja  hänen  runoutensa vie  mukanaan  alusta  pitäen.  Tuntuu  kuin  niiden  kautta tuntisi tuoksut, kuulisi  musiikin ja  kohtaisi värit  ja  toivonkin  uudelle  tavalla. Nyt, talven  lähestyssä  Suomea,  voi  hyvin  lainata  tähän  lopun  Montalen  runosta ”Sitruuna”.  Tämä on teoksen ensimmäisiä  runoja ja  ajoittuu  1920…1927  välille.

                             ….

                             Sade uuvuttaa  maata, kunnes pakkautuu

                             talven tympeys talojen  ylle,

                             valo  käyt kitsaaksi – sielu sapettuu.

                             Kun  jonain  päivänä, raolleen  jääneestä portista

                             pilkahtaa pihapuiden  keskeltä

                             sitruunoiden  kelta, silloin

                             sulaa sydämen jää

                             ja ryöppyää rintaan

                             niiden laulut,

                             auringon  kultatorvet.

Montalen  uran  keskivaiheilta (1940…1954) on  runo ”Syyria”. Halusin sen  tähän, koska symbolisesti se on Syyrian  takia ajankohtainen:

                             Antiikin  muinaiset sanoivat, että  runous

                             on portaat Jumalan  luo. Ehkei asia ole niin,

                             jos  minua  luet. Mutta  se  valkeni minulle  päivänä

                             jona löysin sinulle taas  äänen sulauduttuani

                             jyrkänteen  rinnettä  ruhjovien

                             pilvien  ja vuohien  laumaan joka  kalusi

                             okaiden  ja vihvilöiden sylkeä, ja kuun ja  auringon

                             luisevat  kasvot liukenivat toisiinsa

                             ja  mottori oli rikki  ja  viiru

                             verta kivenjärkäneellä osoitti

                             tien Aleppoon.

Montalenkin  runoissa näkyy hienosti  miten  luonto on  italialaiselle  runoilijalle  eri  asia  kuin  meille  täällä Suomessa.  Meillä  on  metsä  ja siellä  meri, auringon  polttamat  rinteet  ja  villiintyneet  puutarhat.

Kauneuden  lisäksi  Montale  näkee selvästi  ympäristönsä.  Hänellä  on  mm. runot ”Hitler-kevät”, ”Ei maagista realismia” ja ”Roskien riemuvoitto” joka kertoo  jätehuollon lakosta.  Moniin runoihin  liittyy  myös Montalen  suhde  johonkin  muusaansa. Onneksi Hannamari Heino  on  näiltäkin  osin  kiitettävästi  auttanut  lukijaa. Runojen suomennokset rytmittyvät  hienosti suuhun ja  korviin. Lainaan  lopuksi  vielä  runosta ”Elegia”  yhden  säkeistön:

                             ….

                             Varjokukkia

                             huomaamattomia, kuviteltuja

                             hedelmätarhoja  vankeina

                             kahden muurin välissä,

                             sormissa tarhojen tuoksuja!

                             Yö hämärä, luotko aaveita vai lasketko

                             syliisi jonkin maailman?

Montalen  kirja  on sisällöllisesti  kaunis  ja  kannen  kelta-oranssi  kertoo  meille, että  Montale  ja  suomentaja  Hannimari Heino  toivatkin  meille lukijoille sen  kirjan  nimessä  mainitun  auringonkukan.